”Ihminen on laimentunut nuori.” On muuten niin hienosti todettu, että ei voi olla Leipijärven oma juttu. Eikä olekaan. Ymmärtääkseni lausahdus on peräisin Anna-Leena Härköseltä. Itse törmäsin kyseiseen sitaattiin jossain sosiaalisen median syövereissä, ja sittemmin se nousee mieleeni tasaisen epätasaisin väliajoin. Usein muun muassa kävellessäni koulun tai leikkikentän ohi.
Lapsen kyky nauraa ja iloita on jotain sellaista mistä meidän laimentuneiden kannattaisi kaikin keinoin yrittää oppia ja pitää kiinni. Vanha kansa oli epäilemättä oikeassa monen asian suhteen, mutta ajatus siitä, että mies tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta, on kyllä hölynpölyä.
Joku voisi todeta, että tämän pandemiakakkelin keskellä naurun ja ilon aiheet on ollut vähän pakko repiä melkein tyhjästä. Niin tai näin, toivottavasti naurua on riittänyt. Sen positiiviset vaikutukset niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin hyvinvointiin lienevät niin selkeät, ettei puida niitä tässä sen tarkemmin.
Naurelua kävin taas tänäänkin miettimään, kun luin uutisen espanjalaisen, kenties maailman kuuluisimman naurajan, El Risitasin kuolemasta. Miehestä löytyy kieltämättä hauskasti tekstitettyjä videopätkiä Youtubesta, mutta voisin melkein varmuudella sanoa, että joka kerta noita videoita katsellessani olen nauranut enemmän Risitasin fantastisen tarttuvalle naurulle kuin keksityille teksteille.
Tuollainen nauru, ja kyky tartuttaa se myös muihin, on kuulkaa kaukana turhuudesta. Me emme ehkä tavoita omalla naurullamme samanlaista miljoonayleisöä, mutta lähimmäisemme voimme tavoittaa. Ja uskallan väittää, että se on monesti enemmän kuin tärkeää.
Janne Leipijärvi