Espanja on pahassa poliittisessa kriisissä. Hallituksen synnyttäminen on tuskainen taival. Tällä viikolla sitä on kokeillut maltillisen oikeiston johtaja Alberto Feijóo. Jo ennalta tiedettiin, ettei hän tule onnistumaan tehtävässään. Seuraavaksi pallo siirtyy jälleen kerran jo useammat vaalit peräkkäin hävinneelle maltillisen vasemmiston johtajalle Pedro Sánchezille.
Periaatteessa parlamentaarisessa demokratiassa pääministerin ei aina tarvitse tulla suurimmasta puolueesta, tai vaaleissa eniten voittaneesta puolueesta. Espanjassa poliittinen piirileikki vallankahvasta on kuitenkin saanut jo outoja, jopa demokratiaa halveksuvia piirteitä.
Sánchez voi pysyä vallassa ainoastaan lupaamalla Katalonian ja Baskimaan separatistipuolueille kuuta taivaalta. Saadakseen enemmistön parlamentissa Sánchez tarvitsee molempien separatistipuolueiden ehdottoman tuen. Ulkopuolelta katsoessa tulee helposti mieleen, myydäänkö tässä leikissä periaatteet ja kansakunnan kokonaisetu halvalla.
Feijóon taakka on sitoutuminen yhteistyöhön äärioikeistolaisen VOX:n kanssa, Sánchezin murheena on liialliset vaatimukset Katalonian ja Baskimaan itsenäisyyspyrkimyksiin. Kumpikaan näistä pakkositoutumisista ei edusta Espanjan kansan enemmistön tahtoa.
Uusien vaalien mahdollisuus on olemassa. On pitkälti Sánchezin päätöksistä kiinni, mennäänkö niihin. Jälleen ulkopuolelta katsoen, maan vieminen uusiin vaaleihin olisi nykyiseltä virkaa tekevältä pääministeriltä ryhdikäs teko. Solmu ei välttämättä uusillakaan vaaleilla aukeaisi, mutta sitten olisi ainakin yritetty.
Espanja on lähes koko demokratiansa ajan ollut käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Kaksissa edellisissä vaaleissa mukaan on tullut myös muita voimia. Siihen perinteikkäässä kuningaskunnassa ei ole vielä totuttu.
Pääkirjoitus
Loading ...
