Viime kevään lockdownin aikana harvenevat hiukseni vaihtoivat väriä. En tiedä oliko syynä koronastressi vai biologinen kello, mutta lukitsen molemmat vastaukset.
Vuosi sitten en nähnyt itseäni myöskään koiran omistajana. Sitten hiljalleen alkoi itää ajatus löytökoiran adoptoimisesta – parin asiaa esillä pitäneen ystävällisen sielun avittamana – mutta olin pitkään epävarma. Mietin olisiko minusta ensikertalaisesta ottamaan vastuu olennosta, joka olisi seuranani luultavasti vähintään seuraavat kymmenen vuotta. Keskikesällä kiinnostus realisoitui pienen karvakuonon muodossa, ja tämän uteliaan ja hellyydenkipeän kuonon kanssa olen nyt viettänyt tiiviisti aikaa jo yli puoli vuotta. Koen, että se on jo nyt muuttanut meitä kumpaakin, hyvään suuntaan. Yksi opettelee street lifen jälkeen elämää sohvalla, toinen alkaa ymmärtää säännöllisten päivärutiinien viisauden.
En ole tämän asian kanssa aivan yksin – koronakoira oli kuulemma vuoden 2020 trendi. Trendeistä viis, mutta jos merkillinen vuosi lopulta jotakin on opettanut, niin jonkinlaista mielenrauhaa, mindfulnessia. Suhteellisuudentajua. Kärsivällisyyttä. Joihinkin asioihin voin vaikuttaa, mutta moneen en. Paljon on korkeammissa käsissä. Vaikkapa se, että en pääse näkemään läheisimpiä ihmisiäni kahdeksaan kuukauteen. Mutta jään eloon. Lukemattoman monella muulla tilanne on paljon vaikeampi tai vaarallisempi. Saan kiittää terveydestä. Kaikkien koiralenkkien jälkeen olen paremmassa kunnossa kuin aikoihin.
Päätös kodin antamisesta kodittomalle eläimelle oli omassa vallassani, ja se onkin ollut ehkä paras päätökseni. Tarvitsemme toisiamme. Päättyneen vuoden jälkeen olen harmaantuneempi, mutta voimakkaampi, joissakin asioissa rennompi – ja ainakin yhtä ystävää rikkaampi.
Heikki Sallinen
Loading ...
