Muutto Monnaan

Muutan 30 vuotta asumastamme omakotitalosta maalta kaupunkiin ja kerrostaloon – siis jokainen joskus muuttanut tietää, mitä olen joutunut kokemaan. Viimeksi tänään löysin itsestäni taas yhden ihan uuden lihaksen. Tai voi olla jotain sellaista, minkä luulin 30 vuotta ja 30 kiloa sitten jo lopullisesti hukanneeni. Korostettakoon kuitenkin vielä, että lihas löytyi kivun, ei suinkaan oudon pullistelun kautta.

Muuttoa kokemattomat eivät voi uskoa, millaisen määrän ryjää ihmispari pystyy kolmessakymmenessä vuodessa ympärilleen keräämään. Eikä kyse ole pelkästään omasta ryjästä, vaan sitä tuli leskeksi jääneen appiukon muuttaessa kaupunkiin, sitä tuli omien vanhempieni muuttaessa omakotitalosta rivitaloon ja sitä tuli molempien jo aikuisten lasten muutoista.

Pelkästään autotallin yläkerrasta löytyi kaksi traktorilavallista polttoon valmista tavaraa. Mukaan mahtui parikymmentä Tekniikan Maailman vuosikertaa, satoja ja taas satoja Aku Ankkoja, pojan ensimmäisen auton puskuri, suppari ja pari ylileveää rengasta, muutamat vanhanmallisiksi muuttuneet laskettelusukset ja uskokaa tai älkää ex-jääkiekkotähti Kalle Sahlstedtille joskus kuulunut pinnasänky.

Autotallista ja sen viereisestä varastosta en viitsi edes kirjoittaa. Riittää, että tavaraa oli paljon ja se oli lähtökohtaisesti jo oman tiensä päässä. Eniten harmittaa, että hiiret olivat syöneet käyttämättömistä Norjan armeijan aavikkomaihareista puolet pohjista pois. Taitavat jyrsijät tykätä kengistä, sillä muutama vuosi sitten huomasin hiihtämään yrittäessäni, että monoista oli järsitty sisukset parempiin suihin.

Onneksi emme ole vaimon kanssa yksin, sillä myös naapuri on tekemässä muuttoa kaupunkiin. He ovat tosin ehtineet vasta autotallivaiheeseen – meillä hapotellaan jo talon loppusuoraa – mutta ihmeitä on löytynyt naapurinkin tiloista. Jo hylkyyn menneen tyttärentyttärien pinnasängyn takaa paljastui nimittäin iso kasa avaamattomia lahjapaketteja, jotka olivat peräisin pariskunnan pojan häistä. Niiden jälkeen on ehtinyt tulla jo avioerokin.

Meillä raumalaisilla on muutamia osuvia kuolemaan liittyviä sanontoja. Käytän niistä yhtä eli lupaan tehdä jatkossa enää yhden ainoan muuton, minä muutan Monnaan. Monna on yhtä kuin Rauman uusi hautausmaa. Jotenkin viistolla tavalla hautausmaasta tulee mieleen suuresti arvostamani kenraali Adolf Ehrnrooth, jota sain kahdesti myös haastatella.

Tarina kertoo, että ulkomaalainen toimittaja olisi kysynyt hamalla 1980-luvulla ”Aatulta” ihan aikuisten oikeasti tosissaan, että paljonko Suomessa on vielä venäläisiä sotilaita. Vastaus kuului, että niitä on itärajan tuntumassa yhä kymmeniä tuhansia, kaikki ovat lepoasennossa ja kaikilla on vähintään metri maata päällään.

Toinen raumalaisen kuolemaan eli siis raameihin panemiseen liittyvä sanonta liittyy tietysti veneisiin eli raumalaisittain paatteihin. Niin nimittäin käy, että kuullessaan papan poismenosta, kysyvät kuulijat kertojalta, että ”mimnen baat silt jäi”. Vasta sen jälkeen kysytään, miten leski voi?

Minulta on kysytty, miksi vaihdan maaseudun rauhan kaupunkiin? Vastaus on yksinkertainen eli haluan asua paikassa, missä on katuvalot, missä tiet aurataan ja hiekoitetaan talviaikaan ja missä auto ei ole jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen jallan peitossa napernaatinviljelijöiden tankin kokoisten traktorien ja tykkijunan painoisten rekkojen jäljiltä. Jalla on arabiaa ja tarkoittaa kiirettä. Jos sanotaan jalla jalla, on paska jo housuissa. Meillä maalla se on tiellä.

Asko Tanhuanpää

Mitä mieltä olit kirjoituksesta?
  • Erinomainen (5)
  • Tylsä (5)
  • Vanha uutinen (1)
  • Mielenkiintoinen (0)
  • Hyödyllinen (0)