Markkinataloudessa pelataan markkinatalouden säännöillä ja mitä vähemmän säädellään, sen vapaammin markkinat voivat toimia.
Nyt sitten kauhistellaan, miten kansainvälisesti omistetut suuret yritykset hoitavat vanhuksiamme kehnosti. Huono hoito tuo enemmän voittoa kuin hyvä hoito. Niin yksinkertaista se on.
Ai miksi? No ihan siksi, että huonoon hoitoon tarvitaan vähemmän työvoimaa, kuluerää, joka on pois omistajien kukkarosta.
Sekin on totta, että huono hoito tuo lisää hoitotyötä, josta asiakas maksaa.
Se on tämän bisneksen logiikka.
Kansainvälisiä hoivabisneksiä omistavat sijoittajainstituutiot, erilaiset rahastot ja yksittäiset sijoittajat. Hoivayrityksiin sijoitetaan ainoastaan osinkojen toivossa, ei vanhusten hyvinvoinnin.
Ei yksittäinen rahastoihin sijoittanut ihminen edes aina tiedä, mihin rahasto hänen varojaan sijoittaa. Eikä häntä välttämättä kiinnostakaan.
Minkäänlaista kosketusta itse hoivakodin toimintaan ei ole.
Johtajat taas ovat bonuksineen puun ja kuoren välissä. Jos lisäät käsiä ja parannat hoivaa, tulos putoaa, bonukset menevät ja potkut lähenevät.
Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei pitänyt käydä lastensuojelussa eikä terveydenhoidossakaan.
Kaunis ajatus esimerkiksi vanhusten hoivapalveluissa oli, että kunnallisten palveluiden rinnalle paikalliset hoiva-alalla työskennelleet ja muut asiasta kiinnostuneet perustaisivat yksityisiä palveluyksiköitä.
Näin alkuun kävikin. Suomeen syntyi paljon omistajajohtajan vetämiä palvelutaloja. Pieni oli pääsääntöisesti hyvää ja kaunista. Hoidosta tuli paljon positiivista palautetta. Kehuttiin kodinomaisuutta ja henkilökunnan sitoutuneisuutta.
Kuntakin oli mielissään, kun kuormaa jakamaan tuli tehokkaasti toimivia, mutta hyvää palvelua tarjoavia alan yrityksiä.
Isot kansainväliset yhtiöt näkivät bisneksen paikan Suomessa, jossa väki vanhenee Euroopan nopeinta tahtia. Ne ryhtyivät perustamaan omia yksiköitään. Kunnat tervehtivät kilpailua, koska se laskisi hintoja.
Pienet, pääosin paikallisin voimin perustetut hoivakodit, joutuivat kilpailun puristuksessa ahtaalle. Oli tehtävä yhä enemmän, yhä nopeammin. Kodinomaisuudelle, hoidettavien ja heidän omaistensa toiveille viitattiin kilpailutuksessa kintaalla. Parikymppiä pois hoitopäivän hinnasta oli usein se ratkaiseva tekijä.
Pudotuspelissä syntyi voittajia ja häviäjiä. Häviäjiä olivat lopettamaan joutuneet, kun ei kiinteistö eikä pieni yksikkö kelvannut suuremmille. Pahimmissa tapauksissa jäljelle jäivät velat ja katkeruus.
Voittajia olivat ne, jotka saivat palvelutalonsa kaupaksi. Sadat tonnit, jopa miljoonat lievittivät kummasti sitä kaihoa, joka oman rakkaan yrityksen ja sen asiakkaiden luopumisesta jäi.
Ei kehitys hoiva-alalla poikkea mitenkään yleisestä kehityksestä. Isot ostavat pienet, alat keskittyvät ja kansainväliset toimijat ovat yhä vahvemmin mukana.
Kansainvälisessä omistuksessa ei ole periaatteessa mitään pahaa pääomaköyhässä maassa, eikä yksityistämisessä ylipäätään. Mutta kun toimitaan kovan rahan kanssa, sinisilmäisyydelle ja hyväuskoisuudelle ei ole sijaa.
Ostajan on osattava vaatia ja valvoa. Laiminlyönteihin ja sopimusrikkomuksiin pitää panna ennalta ehkäisevät (riittävän suuret) sanktiot. Ahneuden sijaan on saatava kohtuus, eikä vain hinta saa ohjata päätöksiä. Laadun lisäksi pitää mitata myös kokonaisuuden hyöty yhteiskunnalle.
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on 40 vuotta media-alalla toiminut lehdistöneuvos.
Loading ...
