Elokuussa päädyin työmatkalle Madridin pohjoispuolelle keskelle ei mitään. Aurinko alkoi laskea mailleen, joten minun piti hankkia itselleni majapaikka. Suuntasin Google Mapsin avulla lähimpään kylään.
Cifuentes on noin 1.600 asukkaan paikkakunta, jossa ei ole hyötyä hotelliapplikaatiosta. Sen sijaan amerikkalaisyrityksen karttapalvelin löysi kylän pääaukion Plaza Mayorin vierestä hotellin, mutta yhdeksän jälkeen sen ovet olivat jo kiinni, joten soitin ikkunaan teipattuun numeroon – ”hotelli on suljettu”, kertoi automaatti.
Aukion reunalla loistivat kapakan valot. Marssin sisälle saluunaan, iskin satulalaukun sijasta kameralaukun baaritiskille ja kysyin kyypparilta, missä yksinäinen ratsastaja voisi yöpyä.
Kyypparin lisäksi neljä muuta miestä osoittivat hotellia kohti. Kerroin, ettei sen puhelinnumero vastaa. Yksi ukoista antoi minulle kännykkänumeron hotelliin, mutta sekään ei ollut käytössä. Seuraava äijä vilkaisi ensin terassille ja näppäili puhelimeensa numeron. ”Nyt sinulla on majapaikka 500 metrin päässä”, hän totesi.
Lännenfilmeissä yövytään usein tavernan yhteydessä olevassa hostellissa tai naisten hallinnoimissa bordelleissa. Majapaikassa minua odottaisi Carmen.
Todellisuudessa pohdin sitä, että 50-70 euroa olisi kohtuullinen hinta huoneesta, mutta sata euroa on guirin (pohjoiseurooppalainen turisti) kusettamista. Carmen hymyili kauniisti ja ilmoitti hinnaksi 30 euroa. Hänen silmistään näkyi suru, kun otin esille pankkikorttini. ”Eikö sinulle ole käteistä?” Ei ollut enkä sen jälkeen hennonnut pyytää niin pienestä summasta kuittia. Olin tyytyväinen siitä, että löysin huoneen.
Seuraavaksi lähdin kiireellä takaisin kapakkaan. Äijät olivat jo lähteneet, ja baari sulkeutumassa, mutta sain kaljan ja tapaksen. Kyyppari opasti minut vielä ruokaravintolaan.
Siellä tapasin minua avustaneen miehen. Yritin tarjota hänelle useaan otteeseen kiitokseksi kaljan, mutta äijä ei suostunut ottamaan sitä vastaan. ”Meidän tehtävä on olla toistemme apuna aina”, Antonio tokaisi ja maksoi itse kaljansa.
Loading ...
