Vierailin ensimmäiset kerrat Albaniassa vuosituhannen alussa amerikkalaisen Black Hawk -helikopterin kyydissä. Osasin odottaa entisen Jugoslavian rajalle vuoristoon sijoitettuja bunkkereita, mutta silti niiden määrä yllätti. Vainoharhainen kommunistidiktaattori Enver Hoxha taisi ihan tosissaan pelätä, että naapurimaan presidentti Josip Broz Tito käskee joukkojensa hyökätä yli rajan.
Herkkusieniksi kutsuttujen bunkkereiden lisäksi Albanian maaseutu oli täynnä myös teräviä seipäitä, joihin Titon laskuvarjomiesten oli tarkoitus seivästyä. Se oli köyhän maan yksinkertainen tapa edes yrittää säilyttää oman puolustuksensa uskottavuus. En malta olla vertaamatta, että Suomen puolustuksen symbolisia seipäitä olivat jalkaväkimiinat, jotka Tarja Halosen mahtikäskyllä aikanaan tuhottiin. Mahdettiin siinä vaiheessa Kremlissä naureskella tsuhnan kirkasotsaista typeryyttä.
Kirjoitan tätä kolumnia Albanian merenrantakeitaassa Durresissa ja olen pettynyt. Olemme ajaneet Euroopan entisen ykköstakapajulan teitä yhteensä satoja kilometrejä, enkä ole onnistunut bongaamaan kuin yhden ainoan bunkkerin. En väitä, etteikö niitä edelleenkin rajaseudulla olisi, mutta teiden varret on onnistuttu massiivisista betonisienistä puhdistamaan. Muoviroskaa ja poliiseja tienvarsilla on sitten sitäkin enemmän samoin kuin vanhoja saksalaisia Mersuja teillä, mutta se on jo kokonaan toinen juttu.
Olen oikeasti pettynyt siihen, että kovaa vauhtia länsimaistumista halajava Albania on poistanut yhden oleellisen osan historiastaan bunkkereita purkamalla. Uskon, että en ole todellakaan ainoa turisti, joka olisi halunnut ottaa selfien bunkkerin edustalla. Paikallisille tienvarsikauppiaillekin bunkkerinvierusta olisi ollut mitä mainioin paikka saada vesimeloneja, paprikoita tai vaikka kylmää kaljaa kaupaksi.
Ei silti, että albaanit olisivat hävitysvimmansa kanssa yksin. Ihan samalla tavalla on käynyt esimerkiksi Berliinissä, missä kaupungin ja kommunismin murheelliseksi ja mielettömäksi symboliksi muodostunut muuri on enää pelkkä muisto. Tiedän toki, että varsinkaan ossit eli entisen itäisen Saksan asukkaat eivät haluaisi kahtiajakoa muistella, mutta historian sivuilta se ei poistu ikinä.
Melkein vastaava pyhäinhäväistys olisi, jos Espanjassa päätettäisiin purkaa härkätaisteluareenat paikkoina, missä on rääkätty härkiä. Entä sitten Vatikaani, missä on annettu vähintäänkin hiljainen hyväksyntä lapsenraiskaajapappien hirviöteoille? Kysynpä vaan, onko sellaisella paikalla yksinkertaisesti enää oikeutta olemassaoloon? Abortin vastustus on pieni pulma, jos sitä vertaa katolilaisten pappien etuotto-oikeutta kuoripoikiin.
Hauska tarina kertoo jossain päin Keski-Eurooppaa sijaitsevasta luostarista, missä munkit edelleenkin kuulemma kopioivat kautta aikojen ensimmäistä käsinkirjoitettua raamattua käsin. Tarinan mukaan kyseisen luostarin apotti olisi tehnyt itsemurhan huomattuaan vahingossa, että sen ensimmäisen pyhän kirjan sana celebrate olisikin kopioitu jo toiseen versioon väärin eli muotoon celibate. Miten katolilaisten käytös olisikaan muuttunut, jos selibaatin sijaan olisikin harjoitettu juhlimista?
Leikki leikkinä ja uskonnot uskontoina. Olen itse lähtenyt jo pienestä pitäen siitä ajatuksesta, että jokainen palvokoon juuri sitä jumalaa, minkä parhaaksi itselleen näkee. Tämän saisivat opposition kansanedustajatkin muistaa hyökätessään seuraavan kerran ulkoministeri Timo Soinia vastaan. Tuskin Soinikaan arvostelee Li Andersonia siitä, että kommunistit ovat pakanoita.
Asko Tanhuanpää
Loading ...
