Vuoden vaihtuessa pöydälle kertyi kasa uudenvuodenlupauksia. Ne muistuttavat melkein joulupukin lahjalistaa. Tällä kertaa ajattelin toteuttaa yhden tai kaksi, jos vain ehdin. Muinaisesta Babylonista lähtien ihmiset ovat olleet lupaustensa vankeja. Silloin panoksena oli jumalten suosio.
Nyt, 4.000 vuotta myöhemmin, tavoitteena ei ole taivaspaikka. Sen sijaan halutaan paremmin istuvat farkut ja enemmän askeleita askelmittariin. Individualismi juhlii. Kukaan ei muista kiittää edes Nabu’ua, kunhan elämä rullaa sujuvammin.
Olisipa ollut mielenkiintoista selittää babylonialaisille, että vuoden 2025 tärkein lupaukseni on oppia enemmän tekoälystä. He olisivat todennäköisesti nauraneet minut ulos temppelistä ja uhranneet minut seuraavan sadon turvaksi.
Rehellisesti sanottuna en itsekään olisi uskonut 20 vuotta sitten, että istun tänä päivänä Aurinkorannikolla lukemassa tekoälykirjallisuutta ja pohtimassa, onko AI uusi oraakkeli vaiko vain hieman älykkäämpi Google.
AI, AR ja muut mystiset kirjainlyhenteet ovat hiipineet elämäämme kuin yöllinen rotta varastamaan viimeisetkin yksityisyyden murut. Nyt ne hallitsevat appejamme, töitämme ja pian varmaan ajatuksiammekin. Olemme rakentamassa uutta maailmanjärjestystä – ei enää Rooman valtakunnan tyyliin, vaan pikemminkin koodirivien ja algoritmien avulla. Kukaan ei kysynyt, haluammeko liittyä tähän maailmanlaajuiseen kokeiluun, mutta tässä sitä nyt ollaan, dataa tuottavina pikseliorjina.
Kaikesta huolimatta olen vanhan liiton ihminen.
Vuoden 2025 radikaalein lupaukseni – tekoälyn opiskelun ohella – on käyttää paperista El Corte Inglésistä ostamaani kalenteria. Siinä on jotain lohdullista: fyysinen kalenteri, joka ei päivitä itseään, ei lähetä muistutuksia eikä tuijota minua arvostelevasti, jos jätän jonkun tarpeettoman merkinnän tekemättä.
Julianuksen kehittämä kalenteri on kestänyt reilut kaksi tuhatta vuotta, joten miksei se kestäisi vielä yhden vanhakantaisen vuoden?