Toukokuuni alkoi poikkeuksellisen kevyesti. Tavallisesti niin aktiivinen, keskustaoikeistolainen PP-kylämme näytti ottaneen vapuksi täydet päiväunet. Ei mielenosoituksia, ei kylttejä – pelkkää siestamaista hiljaisuutta.
Sen sijaan naapurikylän PSOE-porukka piti perinteet hengissä: työväenmarssi, kovaääniset ja iskulauseet, jotka kantautuivat meillekin vuorten yli, vaikka ketään ei olisi edes kiinnostanut.
Naapurikorttelin VOX-yrittäjä, kylän sähköasentaja, jatkoi vappupäivänä töitään kuin mitään poliittista ulottuvuutta ei maailmassa olisi. Hänelle vappu on vain ylimääräinen työpäivä ilman turhia pokkurointeja.
Takana ovat ne teekkarivuodet, jolloin vappu kesti viikon ja maailmaa parannettiin enemmän innolla kuin osaamisella. Vappu oli oikeasti meille täyttä ideologiaa – ylioppilaiden ja opiskelijoiden oma juhla. Mutta samalla se oli myös hyväksytty tekosyy lykätä kurssipalautuksia.
Nykyään oma vappuni tuntuu enemmän hengähdystauolta kuin tupsulakkibileiltä – eikä sekään tunnu väärältä.
Täällä Aurinkorannikolla toukokuu on välitila. Talven muuttolinnut ovat palanneet Suomeen, ja kesän turistit eivät ole vielä rantautuneet. Paseolta saa parkkipaikan ilman ristinmerkkiä, ja suosikkiravintolaan mahtuu ilman ennakkosoittoa. Päivät paistavat kirkkaasti, ja elämä tuntuu hetken kevyeltä.
Politiikka ja ideologiat jäivät kevyesti taka-alalle, kun Mersuni moottori paloi. Autoni vietti siestaa yli puoli vuotta suuren merkkikorjaamon ja vakuutusyhtiön välisessä kädenväännössä. Tältä pitkältä reissulta se palasi lähes kunnossa – niin kunnossa, että se piti viedä heti paikalliselle pajalle jatkokäsittelyyn. Lopulta paikallinen yrittäjä laittoi sen kuntoon päivässä. Siinä se taas seisoo – ehjänä, puunattuna ja melkein kuin uutena. Uskoni pienyrittäjyyteen on voimistunut!
Loading ...
