Lauloin, soitin haitaria ja tinapilliä taannoin Coínissa irlantilaisen musiikin jameissa. Melko kehnosti mutta kuitenkin. Seita & Friends -yhtyeemme kanssa olemme esiintyneet ainakin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, espanjaksi, saksaksi, kreoliksi, italiaksi, ranskaksi, portugaliksi ja meänkielellä. Kymmenellä kielellä kiitos kaikista sävelistä.
Musiikki-ilakoinnin äärellä välähti: Onko tämä sopivaa? Voinko laulaa vaikka gaeliksi tai hepreaksi (kuten lauantaina)? Syyllistynkö kulttuuriseen omimiseen? Kulttuurisen omimisen käsite on ollut esillä paljon ja aiheesta. Eri (vähemmistö)kulttuureille tulee antaa niille kuuluva arvonsa ja niiden äänen tulisi kuulua ilman, että esimerkiksi monikansalliset yhtiöt kertovat stereotyyppisiä tarinoitaan ja valaisevat muita kulttuureja kapean kiilan heittävillä taskulampuillaan. Kulttuurisesta omimisesta on kyse vaikkapa silloin, jos valtakulttuuri pyrkii kaupallisessa tarkoituksessa hyötymään vähemmistökulttuurin kuvastosta. Hyvä esimerkki on saamelaisten kansallisasun perusteeton käyttö.
Coínissa pubin irlantilainen pitäjä ihmetteli kuitenkin ääni väristen, miten voi olla, että soittajasakissamme on espanjalaisia, englantilainen, suomalainen ja ranskalainen ja kukin meistä arvostaa hänen kulttuurinsa musiikkia niin paljon, että käyttää aikaansa harjoitellakseen jigejä ja reelejä.
Kaikessa nykyisessä mustavalkoisuudessamme ja me-ne-poteroissamme voisimme ehkä koettaa muistaa, että harva kulttuuri tai ihminen elää ilman toista. Jos kohtaamme toistemme kulttuurit ja näkemykset ihaillen ja ymmärtäen; lainaamme ja luovutamme, jaamme lopulta jotakin universaalia yhteistä. Sille on syynsä, että maailman syntymyytti on niin monissa kulttuureissa samankaltainen tai että Säkkijärven polkka toimii myös irlantilaisessa pubissa (Espanjassa).
P.S. Onneksi vanhempieni ei tarvinnut pohtia näitä antaessaan minulle kauniin nimeni.
Seita Van Den Eeden
Loading ...
