Kuolema, tuo sananakin monelle ahdistusta aiheuttava, on tullut meille kaikille läheisemmäksi kuluneen vuoden aikana. Monelle on tullut ensimmäistä kertaa mieleen, että elämästä ei ehkä selviäkään hengissä. Oletko sinä valmistellut kuolemasi?
Oma kuolinkansioni kertoo kaiken tarpeellisen salasanoista vakuutuksiin ja ottaa kantaa niihin asioihin, jotka esim. lapsilleni saattaisivat olla vaikeita päätöksiä kuolemaani liittyvissä järjestelyissä. Ei tule hautakiviä, ei hoidettavia hautapaikkoja ja alle parisataa maksavan ekoarkunkin saa tilattua netin kautta. Tuhkat voi joko puristuttaa timanteiksi Sveitsissä tai sitten antaa tuulen viedä. Mikä vaan lapsille helpompi ja mukavampi. Tiesitkö muuten, että vainajan tuhka ei olekaan tuhkaa, vaan palamattomien luiden jauhamistulos?
Miksi monelle hautajaiset ovat tärkeämmät kuin vainaja? Miksi tarvitaan kalliit, polttouuniin tai maahan menevät, arkut, miksi runsastarjoilulliset pidot, isot kuolinilmoitukset ja kukka-asetelmat, kun kaipaamamme on jo poismennyt? Miksi arvokkaat kivipaadet, vuosien haudanhoitokulut, jouluiset kynttilät? Siksikö, että henkilön eläessä unohtui antaa arvostusta, rakkautta ja hellyyttä? Miksi palvonta alkaa vasta silloin, kun hän ei enää kuule eikä näe meitä?
Terminaalikodissa vapaaehtoisena työskentely on tuonut elämän päättymisen lähelle. Potilaat vaihtuvat lähes viikoittain, tänään en enää löytänyt häntä, joka vasta muutama päivä sitten hyvästeli sanoen odottavansa paluutani.
Tarvitsemme kuolemaa elääksemme. Vain kuoleman loputtomuuden ymmärtäminen saa meidät todella rakastamaan elämää.
Helinä Siikalan sanoin:
”Sanat edelleen sanomatta, silti en vaikene.
Rakkaamme kuolevat meiltä pois,
emme koskaan ennätä sanoinemme,
odotamme oikeaa parempaa hetkeä.
Ei sitä tule,
ei ole oikeaa hetkeä,
on vain tänään, tämä tässä,
tässä ja nyt.
Siksi en vaikene,
ojennan kättäni,
annan kasvojen aueta,
silmien, ja suun,
sinua en laske ohitseni.
Saatan lakata, saatan mennä pois,
jos niin tahdot, menenkin,
mutta ohitseni et pääse.
Kosketan sinua,
niin että jos kuolisitkin.”
Suvi Kauranen
Loading ...
