Ulkomailla toimivien suomalaisten koulujen oppilaaksiotossa on monta kummallista asiaa. Oudoin niistä on vaatimus kotikunnasta Suomessa. Se on johtanut ihmeelliseen kikkailuun, jossa lapsia laitetaan kirjoille sukulaisten luo Suomeen, vaikka todellinen asuinpaikka on jo vuosia ollut Espanja.
Asian tekee epäoikeudenmukaiseksi se, että se on täysin vastoin muiden Pohjoismaiden toimintamallia. Ruotsalaiseen kouluun riittää Ruotsin passi, oli kotipaikka sitten Tukholma tai Fuengirola. Vielä erikoisempaa on se, että pohjoismaisen sopimuksen perusteella ruotsalaiseen kouluun pääsee oppilaaksi myös Suomen passilla, vaikka kotikunta olisi muualla kuin Suomessa.
Tällä palstalla tämä asia on todettu ennenkin, mutta kertaus on opintojen äiti. Tilanne on sellainen, että jos virallisesti Fuengirolassa asuva suomalainen lapsi menee Fuengirolan ruotsalaiseen kouluun, Suomen valtio maksaa lapsesta valtionosuuden ruotsalaiselle koululle. Jos hän taas haluaa mennä Aurinkorannikon suomalaiseen kouluun se ei ole mahdollista edes omalla rahalla, saati että hänestä maksettaisiin normaali valtionosuus. Kummallista, vai mitä?
Kotikuntavaatimuksen perustelut ovat pelkästään byrokraattisia. Käytännön järjen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Suomalaisen koulun oppilaista suurin osa palaa jossain vaiheessa Suomeen jatkamaan opintojaan tai aloittelemaan työelämää. Nämä oppilaat ovat kansainvälistyneet Aurinkorannikolla, he ovat sitä ainesta, jota Suomi oikeasti tarvitsee.
Aurinkorannikolta on lähdössä vetoomus opetusministeri Henrikssonille. Tuossa vetoomuksessa ministeriä pyydetään ryhtymään toimenpiteisiin ulkomailla toimivien suomalaisten yksityiskoulujen toimintaedellytysten saattamiseksi vastaamaan muiden pohjoismaiden käytäntöjä. Toivottavasti Henriksson ottaa vetoomuksen tosissaan, edellinen opetusministeri Andersson ei korvaansa lotkauttanut Aurinkorannikon kouluasioille.
Pääkirjoitus
Loading ...
