Suomea rakennettiin vuosikymmenet vahvalla yhteistyöllä ja sopien. Tuota sopimisen kulttuuria kutsuttiin konsensukseksi.
Nyky-Suomessa ei konsensuksesta ole jäljellä edes rippeitä. Työmerkkinoilla metsä- ja teknologiateollisuus ilmoittivat irtautuvansa jopa liittojen välisistä neuvotteluista.
Teknologiateollisuus sentään antaa yrityksille mahdollisuuden valita yritys- tai liittokohtaisen välillä.
Puolueetkaan eivät enää tunge itseään kohti poliittista keskustaa. Nyt erotutaan. Oikealla kokoomus ei ole enää maltillinen kokoomus ja kun perussuomalaiset heivasivat puheenjohtaja Timo Soinin sivuun ja valitsivat paikalle Jussi Halla-ahon, linja jyrkkeni kohti nationalistisia veljespuolueita.
SDP siirtyi ensin Antti Rinteen ja sitten Sanna Marinin johdolla paria piirua vasemmalle. Sitä ei erota vasemmistoliitosta kuin ehkä historian haamut.
Keskustassa ei edes itse tiedetä, mihin blokkiin se kuuluu. Enemmänkin puolue riitelee itsensä kanssa ja istuu hallituksessa kuin tatti, vaikka korostaa olevansa päähallituspuolue SDP:n kanssa eri mieltä.
Ei sen enempää eikä vähempää kuin talouden linjasta. Eli kaikkein oleellisimmasta.
Suomessa on pitkä historia konsensuksesta. Pohjaa sille luotiin öljykriisin jälkimainingeissa vuonna 1977, kun pääministeri Kalevi Sorsa (sd.) kutsui Hotelli Korpilampeen työntekijä- ja työnantajapuolen sekä kaikkien puolueiden edustajat.
Haettiin kansallista yhteisymmärrystä kyräilyn ja epäluottamuksen sijaan. Ensimmäiset tulopoliittiset kokonaisratkaisut tehtiin jo yhdeksän vuotta aiemmin Keijo Liinamaan johdolla.
Korpilampi kuitenkin vahvisti pyrkimystä keskittää työ- ja muiden ehtojen sopiminen tupoilla. Puolueet laidasta laitaan nyökyttivät hyväksyvästi mallille ja liittokohtaisiin ratkaisuihin ajautumista pelättiin.
Keskitetyistä ratkaisuista puhuvat enää historioitsijat, ja hekin menneessä aikamuodossa. Sen sijaan puhutaan paikallisesta sopimisesta, ja sen siunauksellisuudesta. Siitä huolimatta tällaista sopimisen mallia ei saada aikaan. Ei työmarkkinoilla eikä hallituksessa.
Kyräillään ja epäillään kuten 44 vuotta sitten. Olisiko uuden Korpilammen aika?
Aihe olisi vain päinvastainen. Keskitetyn mallin sijaan maalina olisi hajautettu malli.
Luottamusta ja yhteisymmärrystä etsittäisiin kyräilyjen ja epäilyjen lopettamiseksi, ihan kuin ennenvanhaan.
Helppoa se ei ole poliittisenkaan yksituumaisuuden löytäminen. Marinin hallitus narisee liitoksissaan. Koossa sitä pitää vain pelko tappiosta uusissa vaaleissa.
Oppositiossa kokoomus ja perussuomalaiset ovat valovuoden päässä toisistaan EU- ja maahanmuuttopolitiikassa.
Se kuka joutuu seuraavien eduskuntavaalien jälkeen hallitustunnustelijaksi, voi hänelle onnittelujen sijaan lähettää surunvalitteluja. Työ tulee olemaan äärimmäisen vaikeaa.
Persujen kanssa ei halua leikkiä kukaan. Miten kulkevat sovussa valtioneuvoston ovista kokoomus ja demarit?
Entä keskusta? Se haukkui edellistä hallitusta liian oikeistolaiseksi. Nyt onni rakoilee demarien johtamassa koalitiossa.
Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta media-alalla toiminut lehdistöneuvos.
Loading ...
