Viime aikoina minulta on kysytty monesti, osaanko jo puhua täydellistä espanjaa. Olenhan sentään viettänyt Aurinkorannikolla jo useita talvia. Hävettää vastata, että en osaa. Toki passiivinen kielitaitoni alkaa olla ihan hyvällä mallilla, mutta aktiivisessa kielitaidossa ei ole kehumista.
Kun tulin rannikolle ensimmäistä kertaa, kielitaitoni oli täysi nolla. Olin ajatellut muuttoa johonkin lämpimään maahan, jossa puhuttaisiin englantia. Päädyin kuitenkin tänne ja menin espanjan alkeiskurssille, jossa kävin pari kertaa viikossa. Otin perusteet haltuun.
Välillä on kausia, kun espanjaa tulee opiskeltua esimerkiksi Duolingolla. Ohjelma on opettanut paljon, mutta välillä tuntuu, että puhetaitoa se ei kuitenkaan kehitä odotetusti. ”Un perro come manzana” ei ole ehkä paras aloitus small talkille espanjalaisen kanssa.
Moni suomalainen painii saman kieliongelman kanssa, sillä espanjaa ei tarvitse osata pärjätäkseen. Parhaiten sitä osaavat ne, joilla on espanjalainen kumppani.
Pitäisi hengailla espanjalaisessa seurassa niin, ettei kuulisi hetkeen ollenkaan suomea tai englantia. Sillä tavalla opin aikoinaan myös englannin, en koulussa kielioppia vääntämällä.
Lokakuun lopulla kävin yksin viikon mittaisella Välimeren risteilyllä. Laivan matkustajista suurin osa oli espanjalaisia, joten matka oli kunnon kelluva kielikylpy. Jos istuin vaikka syömään yksin lounasta, tuossa tuokiossa pöytäseurana oli jokin Serranon perhe tai latino lover.
Eräänä iltana seurasin vanhan espanjalaisparin vieressä espanjalaista stand up -komiikkaa. Ymmärsin kyllä, mistä milloinkin puhuttiin. Vitsit menivät useimmiten kuitenkin ohi. Vieressäni istuva rouva oli koko salin äänekkäin nauraja, joten hän nauroi minunkin puolestani.
Andalusian aksentin ymmärtäminenkin parani huomattavasti, joten eiköhän tämä vielä iloksi muutu.
Sonja Riihikangas
Loading ...
