Viime viikonloppuna Aurinkorannikon seurakunnassa juhlistettiin Merimieskirkon 150-vuotista matkaa. Se oli kiitoksen hetki – menneille sukupolville, jotka ovat rakentaneet tätä työtä, ja kaikille niille, jotka edelleen antavat aikaansa ja sydämensä toisten hyväksi. Mutta ennen kaikkea se oli juhla yhteisölle, jonka ytimessä on ollut sama tehtävä sukupolvesta toiseen: kohtaaminen, tukeminen ja toivon jakaminen.
Viime vuosina Aurinkorannikon seurakunta ja Merimieskirkko ovat vahvistaneet yhteistyötään entisestään, koska kirkon ulkomaantyö on siirtynyt kokonaan Merimieskirkon alaisuuteen. Kirkon työ eri puolilla maailmaa ei ole vain hengellistä tukea, vaan se on myös konkreettista apua ja rinnalla kulkemista elämän eri tilanteissa. Erityisesti kirkon tekemä diakonia- ja sosiaalityö ovat olleet monelle tärkeä turvaverkko – olipa kyse äkillisestä kriisistä, yksinäisyydestä tai käytännön avun tarpeesta.
Merimieskirkko on yhä olemassa, koska se on osannut uudistua – mutta samalla sen tärkein perusta on pysynyt muuttumattomana. Tämä on meille jokaiselle olennainen kysymys: miten pidämme kiinni juuristamme, mutta samalla uskallamme muuttua ja kasvaa, ettemme jää ajasta jälkeen? Juuret antavat meille identiteetin, mutta kasvu vie eteenpäin.
Yhteisön todellinen voima on siinä, että se kantaa myös heikoimpiaan. Vaikka nykymaailmassa tunnetaan iskevä slogan ”kaverille ei jätetä”, on hyvä muistaa alkuperäinen sanonta: ”kaveria ei jätetä”. Yhteisö on vahvimmillaan silloin, kun kukaan ei jää yksin. Jokainen meistä kaipaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, ja siksi tarvitsemme paikkoja ja hetkiä, joissa voimme tuntea kuuluvamme joukkoon, tulla kohdatuksi ja löytää elämällemme merkityksen.
Joskus yhteisöllisyys löytyy suurista hetkistä, mutta usein se piilee arjen pienissä asioissa – vaikkapa seurakunnan kahvilassa, jossa jakaminen ja läsnäolo saavat konkreettisen muodon kahvikupin ja tuoreen pullan äärellä. Yhteinen pöytä kutsuu jokaisen mukaan, ja siinä syntyy kohtaamisia, jotka kantavat pitkälle.
Lopulta ihmiselämän ytimessä on yksi pieni mutta hyvin merkityksellinen asia: kohtaaminen. Se ei vaadi suuria tekoja, vaan joskus aito, sydämestä lausuttu kysymys voi olla käänteentekevä: ”Mitä sinulle kuuluu?” Ehkä siinä hetkessä, kun pysähdymme kuuntelemaan toista – ei vain korvilla, vaan sydämellä – on läsnä jotain suurempaa kuin arvaammekaan.
Loading ...
