Onnea 101-vuotias isänmaa. Paljon olet joutunut kovia kokemaan, mutta paljon olet saanut myös ilonhetkiä nähdä. Olet totisesti onnesi ansainnut.
Viime vuonna Suomessa oli isot juhlat, kun jubileerattiin itsenäisyyden sataa ensimmäistä vuotta. Tänäkin vuonna on juhlittu. En tosin ymmärrä, mitä aihetta juhlaan on siinä, että sisällissota alkoi sata vuotta sitten. Sodan päättymisen juhlimisen olisin sen sijaan jo ymmärtänyt.
Sisällis-, veljes-, kansalais- tai vapaussotaa, joidenkin mielestä punakapinaa on muistettu vuoden mittaan lukuisissa tilaisuuksissa. Ikävä sanoa, mutta sitä on muistettu ihan liikaa negatiivisessa mielessä. Tuskin olen yksin sanoessani, että en tosiaankaan halua enää kuunnella väittelyä siitä, kumpi puoli oli oikeassa tai oikeutettu veritekoihin.
Itse näen sadan vuoden takaiset tapahtumat ennen muuta kapinana juuri itsenäisyytensä saaneen Suomen laillista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Ikävä tosiasia on, että veritielle punaisen lipun alla lähteneet suutarit, kraatarit, räätälit ja torpparit taistelivat lopettaakseen itsenäisyyden liki sen lähtöviivoille.
Venäjän tsaarivallan ikeestä päässeestä Suomesta ei kuitenkaan tullut koskaan osaa suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta, ei tullut Suomen Neuvostotasavaltaa.
Sitä ei pystynyt rakentamaan myöskään Isä Aurinkoinen eli toveri Stalin suuren isänmaallisen sodan tiimellyksessä. Siinä sodassa Suomi taisteli yhtenä kansana yhteisen päämäärän eli itsenäisyyden puolesta.
Olen nähnyt maailmalla työskennellessäni, mitä itsenäisyys tai pikemminkin sen puuttuminen saa aikaiseksi. Olen nähnyt esimerkiksi Virossa, Latviassa, Liettuassa, Kosovossa ja Palestiinassa, millaisiin uhreihin ihmiset ovat valmiit itsenäisyyden saavuttaakseen.
Itsenäisyytensä kerran menettäneiden Baltian maiden kansalaiset olivat valmiit taistelemaan saadakseen sen takaisin. Balkanilla ja Lähi-idässä taas tartuttiin aseisiin, jotta suurvaltojen viivottimella vetämät rajat saataisiin kaadettua.
Itsenäisyydestä puhuttaessa unohdetaan ihan liian usein, että itsenäisyys on myös vastuuta. Se on vastuuta omasta maasta, se on vastuuta siinä maassa asuvista ihmisistä – niin syntyperäisistä kuin maahan muuttaneistakin, sekä lapsista, työikäisistä että vanhuksista – mutta se on vastuuta myös globaalisti.
En todellakaan tarkoita, että meidän pitäisi EU-kansalaisina kantaa vastuuta saksalaisten, ranskalaisten, belgialaisten, italialaisten, venäläisten, amerikkalaisten tai englantilaisten esi- ja isoisien kolonialismin huumassa tekemistä hirmutöistä, vaan tarkoitan jotain ihan muuta. Tarkoitan sitä, että suomalaisten on vastakin annettava panoksensa sen eteen, että maailma olisi parempi paikka elää.
Tässä vaiheessa joku varmasti odottaa, että tarkoitin edellä olevalla ilmastonmuutoksen torjuntatalkoita. Ei, juuri sitä en tarkoittanut.
Minä tarkoitin panosta siihen, että kriisit pystyttäisiin ratkaisemaan niiden syntysijoilla sen sijaan, että kriisien seuraukset leviäisivät hallitsemattomina läntisen demokratian maihin eli myös Suomeen.
Jos ja kun esimerkiksi Ukrainaan tai Syyriaan saadaan syntymään rauha, olisi Suomella kokonaisvaltainen kyky toimia paikan päällä rauhan takaajana ja varmistajana.
Ihan yhtäläisesti suomalaisilla olisi kyky auttaa vesipulasta tai vaikka ylikansoituksesta kärsiviä Afrikan maita.
Asia ei ole kuitenkaan aina niin yksinkertainen toteuttaa, miltä se teoriassa näyttää. Otetaan esimerkiksi vaikkapa preservatiivi – pahaa pelkään, että Afrikan mies sitä ensimmäisen kerran kokeiltuaan tokaisisi, että ei halua syödä karamelliakaan paperi päällä.
Asko Tanhuanpää
Loading ...
