Suomessa on hoettu väsymiseen asti, miten Suomi tekee itsenäisesti päätöksen sotilaallisesta liittoutumisestaan tai liittoutumattomuudestaan.
Näin asia ei ole todellisuudessa ollut. Venäjän suhtautumisella on ollut ratkaiseva merkitys siihen, haemmeko Naton jäsenyyttä vai emme.
Hyviä suhteita ei ole haluttu huonontaa eikä kauppasuhteitamme vaarantaa. Jopa Vladimir Putinin sotatoimet Tšetšeniassa ja Georgiassa sivutettiin olankohautuksella, eikä Krimin valtauskaan aiheuttanut sen suurempia pohdintoja ja huolenaiheita. Kuten ei myöskään kaiken vallan keskittäminen itselle tai median haltuunotto sekä oikeuslaitoksen alistaminen Kremlin käsikassaraksi.
Elettiin uskossa, että muutos parempaan olisi sittenkin mahdollista, ja Venäjän kanssa voidaan elää, jos ei nyt hyvissä, niin jonkinlaisissa suhteissa kuitenkin. Ei kuitenkaan voitu. Muutos itänaapurissa oli päinvastainen kuin toiveet. Järjenvastainen, oikeudeton ja rikollinen hyökkäys Ukrainaan sysäsi Suomen vaihtoehdottomaan tilaan.
Oman maan puolustamiseen oli pakko saada leveämpiä hartioita. Koko Suomi otti Natoon menossa kirivaihteen. Kansalaiset omaksuivat realismin toiveiden sijaan. Poliitikoiden asenteissa tapahtui samaa. Suomi astui yhtä jalkaa liittoutumisen tielle.
Suomella on vuosisataiset kokemukset rinnakkaiselosta itäisen naapurin kanssa. Keskeistä tuolle rinnakkaiselolle on ollut pyrkimys omien taloudellisten etujen vaalimiseen. Usein se on merkinnyt pitkälle menevää myöntyväisyyttä.
Kun keisari Aleksanteri I teki Napoleonin kanssa Tilsissä 1807 sopimuksen etupiirijaosta ja irrotti silloisen Itämaan eli Suomen Ruotsista, Suomi sai autonomia-aseman. Kaksi vuotta myöhemmin Porvoon valtiopäivillä keisari antoi julistuksen erillishallinnosta, lupasi säilyttää Ruotsin vallan aikaiset lait ja säätyjen erityisoikeudet.
Tämä oli keisarin kiitos suomalaisten lojaalisuudesta. Suomalaisten asenteitten taustalla olivat kaupalliset intressit ja uudet uramahdollisuudet. Kaupallisia ja yhteiskunnallisia etuja vaalittiin kansallisaatetta enemmän.
Toisen maailmasodan jälkeen itsenäinen Suomi notkisteli neuvostoliittolaisten johtaman valvontakomission edessä ja alistui pakotettuna näytösoikeudenkäynteihin sotasyyllisiä tuomitessaan.
Myöhemmin Suomi vaali idänsuhteita tavalla, jossa oma itsenäinen päätösvalta alistettiin naapurisuhteille.
Kauppa kävi, Suomi vaurastui ja suhteiden vaalimisesta tuli poliittinen hyve, mutta riippumattomuudelle pahe, josta ulkoinen uskottavuutemme kärsi.
Historiallinen taustamme on vaikuttanut suhtautumisessa Venäjään. Poliittinen johtomme onkin puhunut pääsääntöisesti, miten asioiden haluttaisiin olevan, eikä niin kuin ne ovat.
Länsimaisesta statuksestamme ei ole kahta sanaa. Jo 1100-luvulla Suomesta tuli Ruotsin maakuntana osa uudistusmielistä ja edistyksellistä Eurooppaa. Suomeen rakentui emämaan huomassa oma, pieni sivistyneistö ja maan yhteiskuntajärjestys kehittyi. Lait suojelivat kansalaisia mielivallalta.
Itäisessä Euroopassa feodaalijärjestelmä vakiinnutettiin lailla, ja se jäi yhteiskunnallisesti, sivistyksellisesti ja taloudellisesti jälkeen lännestä. Teollistuminen kasvatti eroja idän tappioksi.
Nyt kun Suomi liittyy Natoon, olemme osa läntisten valtioiden koalitiota täysin oikeuksin ja velvollisuuksin. Tätä taustaa vasten voimme rakentaa suhteemme Venäjään uudelta, tasavertaiselta pohjalta ilman pakkomielistelyä ja tosiasioiden sivuuttamista.
Loading ...
