Olin noin kuusivuotias, kun päätin muuttaa pois kotoa. Tilanne alkoi kärjistyä, kun oman päätäntävallan rajoituksista oli tullut kiistaa perheen ylemmän valtaportaan kanssa. Sitä aina silloin tällöin tapahtui.
Kävi nimittäin niin, että naapurin pojat saivat iltamyöhällä lähteä vielä ulos pelaamaan, mutta minulle ei lupaa herunut. Sitkeistä neuvotteluista ja protesteista huolimatta. Tuossa yhteydessä muistan myös ilmoittaneeni, että haluan uuden äidin.
Kun sitten virassa ollut äiti kysyi, että mistäs meinaat sellaisen hankkia, sanoin, että ostan kaupasta. Siihen hätään en tosin keksinyt mistä kaupasta uusi äiti olisi löytynyt. Kärkkäisen lähikauppa oli ainut jonka tunsin, enkä siellä ollut äitejä hyllyssä nähnyt.
Tilanne kuitenkin eskaloitui. Pakkasin reppuuni leipäpalan, banaanin, kirjan, villatakin ja kaikkein tärkeimpänä punaisen uninallen. Tämän tehtyäni ilmoitin, että en halua enää asua täällä. ”Mihin aiot mennä?” kysyi äiti. ”En tiedä, nyt mä lähden!” kuului uhoa tihkunut vastaukseni.
Ja niin minä lähdin. Rappukäytävään. Ylimmälle portaalle. Niin pitkälle riitti rohkeuteni ja loukkaantumiseni yhdistetty voima.
Siinä minä istuin mököttämässä ja vilkuilemassa alahuuli pitkällä kohti ovisilmää. ”Eikö koko maailmassa tosiaan ketään kiinnosta, että minä poloinen olen tähän tilanteeseen joutunut?” Olin kuulemma liikuttava näky, kaikessa mielensäpahoittajuudessani.
Lopulta ei tarvittu edes routaa porsasta kotiin ajamaan. Riitti kun aikani olin takapuoltani kivirapulla puuduttanut, niin olin valmis myöntymään iltapalalle, pesulle, pisulle ja nukkumaan.
Jotenkin tämä lapsuusmuisto juolahti mieleen viime päivien uutisia lukiessani. Että jaxu- tai siis brexuhali sinne Englantiin.
Janne Leipijärvi
Loading ...
