Heikki Nevaste on sikäli ehkä hieman poikkeuksellinen merenkävijä, että häntä laivoille ei niinkään vetänyt itse meri, vaan radio.
– Setäni oli radiosähköttäjä ja häntä seuratessani tuli ajatus, että tuohan olisi kivaa. Armeijan viestijoukkojen kautta hakeuduin lopulta puolentoista vuoden kansainväliselle kurssille ja sieltä laivalle.
Lasti palaa
Kovin kauaa ei Heikki Nevaste ehtinyt merikarhun nahkansa parkita, kun hän joutui jo sellaiseen tulikokeeseen – kirjaimellisesti- että harva joutuu koko urallaan. Tammikuun 23. päivä vuonna 1953 sarasti 22-vuotiaalle Nevasteelle, samoin kuin muullekin miehistölle ihan normaalina, mutta pian oli edessä dramaattinen käänne.
– Olin radiosähköttäjänä Tirrenia-nimisessä suomalaisessa aluksessa. Olimme hakeneet Romaniasta täyden lastin ammoniumnitraattia ja seilanneet Suezin kanavan läpi Punaisellemerelle, matkalla kohti Kiinaa, hän muistelee.
– Kahdeksan aikoihin aamulla olin tulossa messistä aamukahvilta, kun kapteeni juoksi vastaan ja ilmoitti että lastissa on tulipalo.
Ammoniumnitraatti on kuumetessaan räjähdysherkkä aine, joten nuori sähköttäjä tajusi saman tien, että nyt on tosi kyseessä, eikä aikaa ole tuhlattavaksi.
– Juoksin siltä seisomalta radiohyttiin, kapteeni kannoillani. Aloin välittömästi viestittää sekä maihin että muille alueella liikkuville aluksille, että meillä on tuli irti ammoniumnitraattilastissa ja tarvitsemme apua.
Kapteeni poistui hetkeksi tarkastamaan laivan tilanteen ja palasi vain parin minuutin kuluttua mukanaan huonoja uutisia: tulta ei saataisi millään hallintaan, laivasta oli poistuttava.
– Kapteeni käski lähettää SOS-viestin, johon saimme nopeasti vastauksen norjalaiselta Olav Ringdal Jr -alukselta.
Norjalaiset saavat vielä tänäkin päivänä Nevasteelta kiitosta nopeasta ja jämptistä toiminnastaan.
– Sieltä tuli erittäin selkeä viesti, jossa kerrottiin, että ’olemme teistä kaksi tuntia etelään, matkalla kohti pohjoista’. Siitä oli helppo laskea milloin ja mistä suunnasta apu tulisi.
Avun tulon varmistuttua oli Nevasteenkin aika jättää liekehtivä laiva ja siirtyä muiden joukkoon pelastusveneeseen. Aamukahvin jälkeisestä kohtaamisesta juoksevan kapteenin kanssa ehti kulua ainoastaan kahdeksan minuuttia, kun kaikki 32 miehistönjäsentä olivat pelastusveneissä. Vain laivan kissa jäi alukseen.
Valtava räjähdys
Kun norjalaisalus oli poiminut suomalaismiehistön kyytiinsä, se siirtyi seitsemän kilometrin päähän tarkkailemaan tilannetta ja varoittamaan muita aluksia räjähdysvaarasta. Nuoren Heikki Nevasteen uteliaisuus vei kuitenkin voiton turvallisuudentunteesta, ja hän halusi käydä vielä katsomassa liekehtivää laivaa.
– Tätä ei ole missään haastatteluissa koskaan kerrottu, mutta nyt siitä on jo niin paljon aikaa, eikä niitä kavereita taida olla enää elossakaan, niin nyt sen voisi kertoa, hän pohjustaa.
– Iltapäivällä, kun laiva roihusi täydessä tulessa, menimme yliperämies, puosu ja minä kysymään norjalaisten kipparilta, että saisimmeko moottorivenettä lainaksi, kävisimme katsomassa miten hylky palaa.
– Kippari lupasi veneen, sanoi vain että omalla vastuulla menette. Ja niin me menimme, kiersimme kauttaaltaan palavan hylyn kaksi kertaa noin 50 metrin etäisyydellä ja ajoimme pois.
Ilmiliekeissä palava Tirrenia räjähti lopulta saman päivän iltana, noin klo 23.
– Vaikka olimme seitsemän kilometrin päässä, rikkoi paineaalto norjalaisaluksen ikkunat ja räjähdyksen nostattamat hyökyaallot olivat erittäin lähellä kaataa koko laivan, Heikki Nevaste kertoo.
Jokainen voi miettiä mitä olisi tapahtunut, jos hylky olisi räjähtänyt Nevasteen ja kumppaneiden veneretken aikana.
Laivasta torniin
Vaikka Heikki Nevasteen ura merillä saikin väärällä tavalla räjähtävän alun, ei siitä hänen mukaansa jäänyt mitään traumoja. Lopulta hän viihtyi laivaradiosähköttäjänä viitisen vuotta, kunnes jatkuva reissaaminen alkoi käydä rasittavaksi. 1950-luvun lopulla hänen elämässään meriliikenne vaihtui ilmaliikenteeseen ja työpaikkana laiva vaihtui lennonjohtotorniin.
– Kävin ensin suorittamassa yksityislentäjän lupakirjan, joka oli vaatimuksena, että voi hakea lennonjohtajakoulutukseen. Sen jälkeen hain kurssille ja pääsin sisään vielä samana vuonna, 1959, kun olin saanut lentolupakirjan.
Lennonjohdosta muodostui lopulta Heikki Nevasteen elämänura. Hän työskenteli Helsinki-Vantaan lennonjohdossa eläkkeelle jäämiseensä vuonna 1985 asti. Vaikka lennonjohtotornissa ei onneksi samanlaisia katastrofeja sattunutkaan kuin Tirrenia-aluksella, niin tarkkoja paikkoja on joskus ollut myös siellä. Vakavilta tilanteilta kuitenkin vältyttiin.
– Yleensä jos joku tiukka paikka tulee, niin se johtuu inhimillisestä virheestä. Laitteet ovat varsinkin nykyään hyvin luotettavia.
Vielä kerran taivaalle
Heikki Nevaste on ehtinyt viettää eläkepäiviä jo 36 vuoden ajan. Vaikka ikää on kertynyt, on mieli edelleen virkeä ja niin ilmailu kuin merikin kiehtovat edelleen. Talvet hän on viihtynyt Benalmádenan lämmössä jo vuodesta 2013.
Tänä kesänä hänen 91-vuotis syntymäpäivillään sankarille oli järjestetty mieluisa yllätys, kun hänet vietiin Fuengirolan satamaan, josta lähdettiin parasailingiin, eli vetovarjoiluun.
– Se oli kyllä hienoa hommaa. Siinä yhdistyivät sekä merellä että ilmassa olo, tavallaan molemmat ammattini. Se tunne kun varjoa alettiin vetää takaisin veneeseen, oli aivan sama kuin purjekoneella olisi laskeutunut.
Seuraavan kerran Heikki Nevaste suunnittelee nousevansa taivaalle loppukesästä. Suomenreissu on tältä kesältä vielä tekemättä, ja sitten syksyllä takaisin Espanjan lämpöön.
Kuka?
- Heikki Nevaste
- 91 vuotta
- Laivaradiosähköttäjä ja lennonjohtaja
- Kaksi tytärtä ja viisi lastenlasta
- Asunut 11 vuotta Benalmádenassa
- Harrastaa radioamatööritoimintaa
Janne Leipijärvi
Loading ...
