Yksi kesän päättymisen varmimpia merkkejä on koulujen alkaminen. Kouluralli täällä Espanjassa on varsin erilaista kuin Suomessa. Poikkeuksia toki on suuntaan jos toiseen, mutta pääsääntöisestihän Suomessa suuri osa lapsista hankkiutuu jo ala-asteiässä kouluun omin neuvoin. Joko kävellen tai fillarilla, tai vaikka skeittilaudalla. Samoin taittuu matka koulusta kotiin.
Espanjassa sellainen peli ei vetele. Ala-asteen aikana muksut viedään ja haetaan koulusta, ellei hoida erikseen lapsille lupaa kulkea omin nokkineen.
Vanhemmillehan siinä on omat hankaluutensa. Jollei turvaudu iltapäiväkerhon apuun, niin jompikumpi vanhemmista joutuu järjestämään aikataulunsa koulupäivän mukaan. Tai sitten pyytämään jeesiä isovanhemmilta tai joltakulta muulta.
Liikenteeseenkin tämä ralli vaikuttaa, kun samalla kellonlyönnillä satojen lasten vanhemmat pelaavat epätoivoista ”Missä on auton kokoinen tila” -pysäköintipeliä. Onneksi paikalla on usein poliisi valvomassa liikenteen sujumista.
Näistä miinuspuolista huolimatta tässä espanjalaisessa tavassa on jotain kivaa. Nyt kun taas loman jälkeen olen vienyt ja hakenut omaa poikaa kouluun ja koulusta, olen tätä oikein pysähtynyt katselemaan, kuuntelemaan ja miettimään.
Lapset menevät ainakin vielä näin ensimmäisellä kouluviikolla hyvillä mielin kouluun, ja tulevat ulos tietysti vielä paremmalla mielellä. Koitapa katsella sivusta vakavalla naamalla, kun ekaluokkalainen juoksee kädet levällään äidin tai isin syliin riemusta kiljuen. Nauru raikaa, vanhemmat tapaavat toisiaan ja vaihtavat kuulumisia. Joka puolella käy melkoinen moiske, kun aikuisille tuikataan poskisuukkoja, ja lapsia, vähän isompiakin, pussata mäiskäistään päähän sekä erotessa että tavatessa. Halaillaan ja kysellään päivän kuulumiset heti tuoreeltaan.
Minä tykkään.
Janne Leipijärvi
Loading ...
