Ennen
Ennen koronavirusta ja poikkeustilaa Aurinkorannikon suomalaisyhteisö eli vuoden kiihkeintä aikaa. Tapahtumia oli joka kuppilassa ja yhdistysten kerhohuoneissa kävi kuhina aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Busines luisti, raha vaihtoi omistajaa ja kansa oli tyytyväisiä siihen, mitä rahan vastineeksi saivat. Kaduilla liikkui paljon hymyileviä ihmisiä. Kevät teki tuloaan ja ihmisten poskilla oli terve, innostunut puna.
Nyt
Sitten tuli korona. Maaliskuun 15. päivä Espanja ja sitä myötä Aurinkorannikko meni kiinni. Enää ei kuulunut nauru kaduilla eikä soitto kuppiloissa. Jopa kirkot ja ilotalot tyhjenivät.
Nyt kaduilla tuulee tyhjyyttään. Ne harvat, jotka siellä liikkuvat ovat matkalla suorittamaan jotain välttämätöntä. Ihmiset kiertävät toisensa kaukaa, hymyn sijasta ilmeissä maskin takaa näkyy pelko ja ahdistus.
Yritykset ovat irtisanoneet tai lomauttaneet henkilökuntansa. Sellaiset työntekijät, jotka olivat olleet ”espanjalaiseen tapaan” pimeästi töissä ovat täysin tyhjän päällä. Rahaa edes päivittäiseen ruokaan ei tule mistään.
Virallisissa työsuhteissa olleille yhteiskunta pyrkii parhaan kykynsä mukaan turvaamaan peruselannon. Myös yrittäjille erilaisia tukimalleja on koetettu rakentaa. Kuten aina huonoina aikoina, pienyrittäjä on se viimeinen kusitolppa, jonka harteille kertyy tonneittain ongelmia.
Ainoa positiivinen asia löytyy uudenlaisesta yhteisöllisyydestä. Espanjassa pidetään isot bileet joka ilta kahdeksalta, kun ihmiset kerääntyvät parvekkeilleen osoittamaan suosiotaan terveydenhoitohenkilökunnalle. Välittämisen tunne pursuaa sosiaalisessa mediassa, ja yrittäjätkin koettavat löytää yhteistyömalleja selvitäkseen lähes nollan kassavirrasta.
Jälkeen
”Que Sera, Sera
Whatever will be, will be
The future’s not ours to see
Que Sera, Sera
What will be, will be”
Pääkirjoitus
Loading ...
