Seksuaalisen häirinnän uhrit hiljaisen häpeän varjoista julkisuuden päivänvaloon tuoneesta Me too -kampanjasta on muodostunut liki ennen kokematon maailmanlaajuinen ilmiö.
Me too -ajatus on hyvä, mutta ikävä kyllä se on karannut käsistä. Tuskin olen ainoa, joka ei suostu ymmärtämään jopa vuosikymmenten takaisten ahdistelutapausten nostamista julkisuuteen.
Olen kuvitellut, että murha on rikoksista ainoa, joka ei vanhene. Nyt näyttää siltä, että myös seksuaalinen ahdistelu on rikoksena kuolematon.
Pois se minusta, että puolustaisin ahdistelijoita, häpeäkseni minun on myönnettävä itsekin joskus hairahtuneeni. Uskallan kuitenkin väittää kärpäsen muuttuneen jälleen kerran härkäseksi. Ymmärtäisin, jos kysymys olisi raiskauksista, mutta julkista ristiinnaulitsemista vanhojen ahdisteluhairahdusten takia en suostu ymmärtämään.
Ehkä olen turhankin skeptinen, kun kyseenalaistan Suomen neito Lenita Airiston ja kumppanien Me too -muistelukset ajalta, jolloin äiti-Suomi ei ollut vielä edes viisikymppinen.
Lenitalle itselleen yksipuolinen vanhan kaivaminen tuo varmasti tämän kipeästi janoamaan julkisuutta, muuten ulostulon motiivia on vaikea ymmärtää.
Me too -kulovalkean jälkeen seksuaaliseen ahdisteluun syyllistyminen tietäisi melko varmasti potkuja töistä, julkista häpeää ja maineen ikuista menetystä. Yhteen kansanryhmään ei kampanja kuitenkaan ulotu eli kansanedustajiin.
Kukaan ei ole virallisesti ehdottanut, että kansanedustaja Teuvo Hakkarainen pitäisi erottaa, vaikka tämä varasti niin sanotun pakkopusun kollegaltaan Veera Ruoholta.
Ehkä asia on eduskunnassa niin, että kännissä saa tehdä enemmän kuin selvin päin. Luotettavaksi katsottava poliisisilminnäkijä on nimittäin tuonut julki, että Viitasaaren sahurihärkä oli keskellä päivää vietettyjen eduskuntaryhmänsä pikkujoulujen jälkeen tukevassa tuupassa.
Seuraavaksi saamme varmasti lukea Teuvo too -nimisestä poikkeuslaista, joka antaa känniselle kansanvalitulle luvan käydä kiinni eduskuntatalon väen hiuksiin, Ruohoihin ja ties mihin.
Teuvo Hakkaraisen temput olisivat tuottaneet potkut mistä tahansa muusta työpaikasta, mutta eduskunta ei olekaan mikä tahansa työpaikka, se on suojatyöpaikka.
Eduskunnan istuntosalissa saa päästää suustaan käytännössä melkein mitä tahansa ja ryhmähuoneissa saa vetää perseet työaikana. Ei ihme, että jotkut ovat valmiit sijoittamaan jopa kuusinumeroisia eurosummia sinne päästäkseen.
Toivoa sopii, että Hakkarainenkin saisi ansaitsemansa tuomion käräjillä, minne Veera Ruoho on miehen haastanut. Sakkoja kummempaa ei ole kuitenkaan lupa odottaa. Eroamaan joutuakseen Hakkaraisen olisi pitänyt ilmeisesti syyllistyä vähintäänkin rikokseen ihmiskuntaa tai edes valtiota vastaan.
Eduskunta on saanut viime viikkoina kyseenalaista julkisuutta muutenkin kuin vain Hakkarais-Teukan takia. Media on syystäkin nostanut esiin entisten kansanedustajien sopeutumiseläkkeet, joita on törkeimmissä tapauksissa maksettu jopa parikymmentä vuotta eduskunnasta lähdön jälkeen.
Sopeutumiseläkettä voi saada kansanedustaja, joka on ollut ennen vuotta 2011 edustajana vähintään seitsemän vuoden ajan. Periaatteessa eläkkeen on saanut vain, jos ex-edustaja ei löydä muuta työtä.
Mahdollisuutta sopeutumiseläkkeeseen on käyttänyt muun muassa Anssi Rauramo, tosin vasta sen jälkeen, kun oli ensin ehtinyt jäädä eläkkeelle Helsingin kaupungin liikuntatoimenjohtajan virasta.
Kansanedustajana Rauramo toimi vuodet 1987–1998, kaupungin virassa 1998–2016. Iltalehden tietojen mukaan Rauramo sai tämän jälkeen vielä kansanedustajan sopeutumiseläkettä. Ei ihme, jos kansa ei aina ymmärrä.
Asko Tanhuanpää
Loading ...
