Anoppeja on oikeastaan vain kahta lajia, on ilkeitä ja kivoja. Anopeilla on pidetty hauskaa mitä erilaisimmin tavoin, eikä vähiten hänellä nimetyissä kukkasissa ja kuljetusvälineissä.
Anopinjakkara on hyvin pitkäpiikkinen kaktus ja anopinkieli pitkä ja lipevälehtinen kukka. Anopin pelastusliiviksi ovat satiirisemmat nimenneet viisikymmentä metriä pitkän siiman, jonka päässä on ongen koho. Hiihtolomalle anopin kuljetus käy kätevimmin suksiboksissa.
Varmaan nämäkin esimerkit ovat siinneet niistä kivoista anopeista, jotka itse ymmärtävät tällaisen hirtehishuumorin päälle. Tämä ei ole vihapuhetta vaan suunta hyvään yhteisymmärrykseen aluksi aivan vieraan ihmisen kanssa.
Anopin pesti on pitää korvat ja silmät auki tulevalle nuorten elämälle ja halu antaa silloin apuaan, kun sitä tarvitaan. Lapsirakkaus on se juttu millä hyvä ja kiva anoppi on kuorrutettu. Ilman tätä tarttumapintaa tulee varmasti ongelmia vävypojan ja miniän kanssa, saatikka lasten. Kotieläimillä on myös vahva rooli mitattaessa hänen sopivuutta yhteisöön (vai mitä Valle?)
Meidän perheyhteisön suruksi menetimme juuri tällaisen kivan anopin, ”Sikken” jolle lapset, niin omat kuin vieraat, olivat tärkeässä roolissa. Sikken koti kuvaa parhaiten hänen elämäänsä. Lasten piirustuksilla tapetoidut seinät ja valokuvat pöydillä menetetyistä rakkaista.
Anoppi oli myös persoona, joita enää liian harvoin tapaa. Hän taiteellisena ihmisenä ei antanut nykymenon häiritä omaa rooliaan, ja täydensi suurten menetyksien tuomia aukkoja ulospäin suuntautumalla. Hänellä oli paljon ystäviä suvun ulkopuoleltakin, kaikista yhteiskuntaluokista. Mitä Sikkelle kuuluu, oli monen minulle täysin vieraan vastaantulijan kysymys, sekin kertoo paljon.
Kaikki ei välttämättä lopu aikanaan, vaikka niin sanotaan. Anopille tämä oli selvä, matka jatkuu.
Näkemisiin, Sikke!
Vesa Uusi-Kilponen
Loading ...
