Viime sunnuntaina Fuengirolan Torreblancassa herättiin kurjuuteen. Ulkona näkyi pelkkää harmautta ja sadetta joka puolella. Vuoret olivat synkkien pilvien peitossa. Aina niin kaunis taivaanranta meren takana oli hävinnyt.
Tunnelma oli apea.
Hetken kuluttua meni vielä pahemmaksi. Vettä tuli kaatamalla. Kadut muuttuivat virroiksi ja sadevesiviemärit suihkulähteiksi.
Ihmiset kaikkosivat kaduilta. Harvat autot ajoivat hyvin varovasti.
Tunnelma oli surkea, hiukan pelottavakin.
Mitäs tämä on? Eihän sen nyt näin pitänyt mennä. Valoa ja aurinkoahan tänne tultiin hakemaan. Kurjan sään piti jäädä Suomeen.
Paria tuntia myöhemmin samoilla kulmilla: Missä vesi? Missä harmaus?
Aurinko paistoi. Äsken välttämätön sadetakki tuntui aivan ylimääräiseltä. T-paitakeli palasi ja ihmiset kosteudesta höyryäville rantakaduille.
Ympärillä näkyi pelkkiä hymyileviä kasvoja. Lainelautailijat meloivat hurjalla innolla kohti vaahtopäisiä aaltoja.
Tunnelma oli upea, jopa maaginen.
Suomessa on aurinko paistanut marraskuussa harvinaisen vähän, Kouvolassa ei kuulemma hetkeäkään. Tihkua ja ikuiselta tuntuvaa harmautta on riittänyt tunti tunnilta, päivä ja viikko toisensa jälkeen.
Tilastojen mukaan kotimaassa on viimeksi ollut näin synkkä jakso vuosikymmeniä sitten.
Sunnuntain rajuilma Fuengirolassa oli mainio muistutus. Aamun apeus kääntyi kiitollisuudeksi.
Matti Majasaari
Loading ...
