Aiemmin Espanjaan muutti enimmäkseen eläkkeelle jääneitä suomalaisia — aurinkoa etsiviä, jo elettyä elämää taakseen katsovia. Tänä päivänä Espanjaan muuttavien suomalaisten joukossa on yhä enemmän nuoria aikuisia ja lapsiperheitä, jotka rakentavat elämäänsä Välimeren rannalla parhaassa aktiivisessa iässään. Tämä on herättänyt minut pohtimaan Espanjan suomalaisten demografista tulevaisuutta.
Mitä tapahtuu niiden Espanjassa varttuvien lasten kielelle ja kulttuurille? Paikallinen espanjalainen (tai kansainvälinen) koulu voi olla yksittäisen lapsen kannalta erinomainen valinta. Ne tarjoavat paikallisen sosiaalisen verkoston ja kielen, mutta eivät vahvista äidinkieltä, jolloin sen siirtäminen seuraavalle sukupolvelle ei ehkä enää onnistu.
”Suomalainen koulu pitää suomalaisuuden elävänä siellä, missä se muuten kuihtuisi.”
Kulttuuri itseisarvona
Pienelle kansalle — jonka äidinkieltä puhuu maailmassa vain noin viisi miljoonaa ihmistä — oman kielen ja kulttuurin säilyttäminen on itseisarvo. Tässä onnistuminen ei ole lainkaan itsestäänselvyys – kielemme ja kulttuurimme eivät välttämättä säily 2100-luvulle. Suomelle on tärkeää, että ulkomaille muuttaneet suomalaiset kantavat suomalaisuutta mukanaan maailmalla sen sijaan että luopuvat siitä heti seuraavassa sukupolvessa.
Tässä piilee kysymys, ketä tai mitä varten suomalainen yhteiskunta on olemassa? Vallitseva oletus tuntuu olevan, että julkiset resurssit kuuluvat ensisijaisesti Suomessa asuville. Olen tästä eri mieltä – ensisijainen tehtävä Suomelle on huolehtia kansalaisistaan — riippumatta siitä, missä he kulloinkin asuvat. Ulkomailla asuvien suomalaisten lasten suomenkielinen koulutus ei ole erikoispalvelu, vaan osa sitä, mitä suomalaisuuden ylläpitäminen tarkoittaa pienen kansan kohdalla. Jos siihen ei ole tarjolla tukea, niin vähintäänkin tarvitaan mahdollisuus saada koulutusta maksua vastaan paikassa, jossa kysyntää näille palveluille olisi valtavasti.
Mitä enemmän nuoria suomalaisia asuu Espanjassa, sitä yhteiskunnallisempi kysymys tästä tulee. Suomessa syntyvyys on laskenut ja syntyperäisten nuorten suomalaisten määrä supistuu vuosi vuodelta. Jokainen ulkomailla kasvava suomalainen lapsi, joka menettää yhteyden kieleen ja kulttuuriin, on menetys Suomelle.
Esimerkki vähemmistökielen kuihtumisesta
Historia tarjoaa esimerkkejä vähemmistökielen kuihtumisesta. 1800-luvun lopulta lähtien yli 100.000 saksankielistä siirtolaista muutti Argentiinaan tai Chileen. He toivat mukanaan kielensä ja kulttuurinsa. Argentiinassa heidän jälkeläisiään arvioidaan olevan lähes kaksi miljoonaa — mutta saksan kielen aktiivinen käyttö on suurelta osin kadonnut kolmanteen tai neljänteen sukupolveen mennessä. Eteläisessä Chilessä, Frutillarissa tai Valdivian seudulla pitivät saksalaiset koulut kieltä elävänä vielä 1900-luvun loppupuolelle asti. Siellä, missä saksalainen koulu oli vahva, kieli säilyi selvästi pidempään — jopa sukupolven tai kahden verran enemmän kuin yhteisöissä, joilla ei ollut omaa opetusta. Tänä päivänä chileläinen saksalaisdialekti elää enää muutaman tuhannen puhujan huulilla.
Ilman kirjallisuutta, kielioppia, luokkahuonetta ja ikätovereita kieli jää kotikieleksi, joka kutistuu puheen tasolle ja häviää kirjoitetusta maailmasta. Seuraava sukupolvi ei enää osaa kirjoittaa sillä. Sitä seuraava ei enää halua puhua sillä. Kolmas ei enää muista, mitä se kuulosti.
Oma näkökulma
Oma tyttäreni on kasvanut Espanjassa. Hän puhuu suomea sujuvasti, ja lähes virheettömällä aksentilla, joskus tarviten apua edistyneen sanavaraston kanssa. Hänellä ei Espanjassa vakituisesti asuvana ollut mahdollisuutta käydä suomalaista koulua, joten hän aloitti koulutaipaleensa ruotsalaisessa koulussa, jossa vastaavia rajoitteita ei ole.
Vaikka mahdollisuus nyt tulisi, hän ei 14-vuotiaana enää halua opiskella suomeksi. Kielestä on tullut kotikieli, ei sivistyksen kieli. Koen itsekin tässä jotenkin epäonnistuneeni.
Minulla oli lapsuudessani mahdollisuus viettää aikaa isovanhempieni kanssa, joten opin ymmärtämään melko hyvin heidän maailmansa, ja arvonsa. Osaanpa jopa matkia isoäitini kannaksen murretta, joskaan en enää siirtää sitä eteenpäin! Kielen ja kulttuurin siirtäminen lapselle olisi ollut tärkeää heille, jotka kasvoivat itsenäisen Suomen ensi vuosina, puolustivat sitä sodissa ja myöhemmin saivat kokea sen vaurastumisen.
Yhteenveto
Suomen valtion olisi aika tunnustaa, että ulkomailla asuvat suomalaiset eivät ole marginaali-ilmiö. Heidän lastensa suomalainen kasvatus ei ole lisäpalvelu, jota voidaan karsia budjetin reunamilta. Se on osa perustyötä, jota pienen kansan täytyy tehdä selviytyäkseen maailmassa sellaisena kuin se on.
Buenos Airesissa voi vielä kohdata Romina Müllerin. Hän pystyy korkeintaan kertomaan isoäidistä, joka vielä puhui saksaa. Samaa kertoo Alba Gomez Nieminen tulevaisuuden Fuengirolassa.
Kirjoittaja Tomi Tervo, KTM (Hanken) & MA (College of Europe) on asunut Espanjassa yli vuosikymmenen ja toimii sekä uusiutuvan energian parissa sekä yrittäjänä. Hänen perheeseensä kuuluu argentiinalainen puoliso ja kaksi tytärtä.
Loading ...
