Kun Jussi Kinnunen istahtaa Fuge FM:n studioon ja naurahtaa kliseelle “sex and drugs and rock’n’roll”, hän ei tee sitä pelkästään rock-romantiikan takia. Kinnusella on harvinaisen kaksipuolinen suhde lauseeseen: hän on elänyt sen, selvinnyt siitä – ja nykyään tekee työkseen sitä, että muutkin selviäisivät.
– Mua on kiinnostanut tää klisee sex and drugs and rock’n’roll, Kinnunen myöntää. – Ja tätä nykyähän mä sitten… kun mä oon seksuaali- sekä päihdeterapeutti ja mä soitan rockmusaa.
Sitähän arvostetaan kovasti, ihmiset saavat mieluusti raataa itsensä hautaan
Siinä on tarina, joka ei mahdu yhteen takahuoneeseen, eikä yhteen elämäntapaan. Mutta juuri siksi se on niin kiinnostava. Kinnunen on suomalaisen rockin basistimestari, jonka historiaan mahtuu Hassisen Koneen lähtölaukaus Joensuussa, Freud, Marx, Engels & Jung, Ismo Alangon Säätiö, Neumannin S.EX.-projekti ja lukemattomia muita bändiviritelmiä. Ja toisaalta: päihdekierre, stoppi vuonna 1997 ja sen jälkeen lähes kahdenkymmenen vuoden opiskelurupeama, joka vei hänet päihdetyön, ryhmäprosessien, sosiaalialan ja seksuaaliterapian pariin.
Ja Aurinkorannikolla Kinnunen on ollut tuttu nimi jo pitkään – muusikkona, joka löytää itsensä yhä uudelleen erilaisista kokoonpanoista ja projekteista, “mitä ihmeellisemmistä viritelmistä”, kuten hän itse sanoo.
Aurinkorannikon soittokuviot
Kinnunen kertoo Aurinkorannikon soittoelämästä ja siitä, miten keikat usein “tipahtelevat jostain” ilman, että hän olisi aina sopinut kaikkea etukäteen.
– Kun mä tuun tänne, niin välttämättä mulla ei ole mitään sovittua, mutta sitten niitä keikkoja vaan jostain tipahtelee. Ja kun mä tykkään soittaa kuitenkin… sitten niitä keikkoja tosiaan tulee, mitä ihmeellisempiä viritelmiä.
Nostalgia on Kinnusen mukaan Aurinkorannikon keikkailussa isossa roolissa.
– Yhdeksänkymmentäyhdeksän piste yhdeksän prosenttia on sitä nostalgiaosastoa.
Silti hän nostaa esiin yhden kokeilun, joka oli hänelle erityinen: Beatlesia suomeksi. Se oli outo, hauska ja samalla armoton kokemus – ja juuri siksi mieleenpainuva.
– Mä pääsin kokemaan taas semmoisen oikein kunnon nöyryytyksen. Lauloin liidiä ja yhtäkkiä mulla loppu niinku laulu kesken. En tajunnut yhtään missä ollaan menossa.
Lavalla voi tapahtua mitä tahansa, ja joskus pahin pelko toteutuu – sanat katoavat kesken kaiken.
– Se tuo erittäin mukavasti nöyryyttä.
Ja tietysti: joku kuvasi tilanteen. Video elää omaa elämäänsä verkossa, kuten nykyaikaan kuuluu.
Joensuu 1979: Hassisen Kone syntyy
Kinnusen muistoissa Joensuu ja vuosi 1979 ovat selkeä käännekohta. Hassisen Kone syntyi, kun Ismo Alanko palasi Ruotsista “uusiaalto pistos” mielessään, vanha bändi oli hajonnut ja vanhat ystävät koottiin uudelleen yhteen.
Ismo ei Kinnusen mukaan halunnut enää soittaa bassoa – ja niin porukka keksi Kinnusen mukaan messiin.
– Me ruvettiin treenaamaan ja treenattiin kuin hullut. Se oli todella kovaa treenaamista, tyyliin kahdeksan tuntia päivässä.
Kinnunen oli silloin 17-vuotias.
– Keltanokkana ei ollut kokemusta sellaisesta härdellistä… kyllä siinä vähän pää meni pyörälle itse kullakin.
Hassisen Koneen aktiivikausi jäi lyhyeksi, vain kaksi ja puoli vuotta – mutta siihen mahtui kolme levyä ja klassikkobiisejä, jotka jäivät suomirockin pysyväksi perinnöksi. Kinnunenkin ihmettelee jälkeenpäin, miten lyhyt se aika lopulta oli.
Yhtyeen nimikin oli oma tarinansa: se oli ompelukoneliikkeen nimi, jonka bändi nappasi käyttöön. Taustalla oli lestadiolainen omistajaporukka, joka loukkaantui ja mietti oikeustoimia.
– Me oltiin muutama viikko Kassisen Kone nimellä, Kinnunen naurahtaa.
Nimeä yritettiin jopa ostaa, mutta lopulta nimi annettiin kauppiaan veljelle Lahteen, ja sinne tuli Hassisen Kone -niminen kauppa – joka Kinnusen mukaan myi muutakin kuin ompelukoneita. Bonus-ironia oli se, että Lahdessa käytettiin jopa bändin kirjasintyyliä.
”Jäin Helsinkiin keikkareissulle”
Hassisen Koneen viimeisen keikan jälkeen 1982 Kinnunen jäi Helsinkiin.
– Mä jäin keikkareissulle.
Se on lause, jossa on sekä huumoria että rock-elämän realismia: kaupunki vaihtuu, ja seuraava kokoonpano odottaa jo nurkan takana.
Yksi varhaisista kuvioista oli Jim Pembroke and Surfin’ Pumpkins. Kinnunen kuvailee bändiä älyttömän taitavaksi – ja kertoo samalla musiikkihistorian klassisen kummitustarinan. Finnvoxissa aloitettiin levyn teko, saatiin “puoli levyä” valmiiksi – ja sitten bändi vain katosi.
– Kukaan ei soittanut enää kellekään.
Nauhoja ei ole koskaan julkaistu. Tuottajana oli Grundströmin Mosse, ja Kinnunen arvelee, että jos ne ovat tallessa, ne voivat olla “Mossen takana jossakin”.
Seuraavina vuosina kuvioihin tuli erilaisia bändejä ja projekteja: Tuuliapina (sinkku), Red Marut, Johnny Lee Michaelsin bändi, sekä Neumannin Dingon jälkeinen S.EX.
Sitten Freukkarit 1988 – bändi, joka jäi Kinnuselle erityisen tärkeäksi.
– Mä oon tehnyt aika paljon biisejä siihen, että se on aina tuntunut omalta bändiltä. Olinhan mä tosi pitkään, kaksitoista vuotta siinä.
Freukkareissa johtajuus ei hänen mukaansa ollut yhtä selkeä kuin ulkopuolelta voisi ajatella.
– Myllykosken Pekkaa on vaikea mieltää liidaajaksi… enemmän Arto ”Pilli” oli bändin liideri. Mutta olihan se aika demokraattinen bändi.
Kinnunen mainitsee sivulauseissa myös muita kiinnostavia “pikkuhistoria”-hetkiä: Neljä baritonia -kuvio, jossa hän oli mukana, sekä vierailu Sielun Veljet erikoiskokoonpanossa Kaivopuiston festarityyppisellä keikalla.
Päihteet: “ olin orjan asemassa”
Rock -elämä toi Kinnusen elämään myös päihteet. Kinnunen ei kaunistele eikä mässäile, vaan puhuu riippuvuuden mekanismista selkeänä ketjuna: päihteet alkavat määrittää valintoja, ja lopulta ihminen huomaa olevansa orjan asemassa.
– Elämä alkoi pyörii aika paljon niitten päihteitten ympärillä ja ne alkoivat määrittää kaikkia elämän valintoja.
Hän sanoo hoitaneensa “hommat pääsääntöisesti”, mutta myöntää, että seurauksia tuli: hän sai potkut yhdestä bändistä. Ja juuri se on kohta, johon hän palaa myöhemmin poikkeuksellisella tavalla.
– Mä kävin sitten kiittämässä jäbiä. Sanoin, että kiitos, sentään jotkut uskalsivat puuttua.
– Vuonna 1997 lopetin kaikkien päihteiden käytön.
Se ei hänen kuvauksessaan ole sankaritarina yhdestä valaistumisesta, vaan päätös, joka syntyy, kun elämä alkaa kaventua ja musiikin rinnalle hiipii toinen päärooli: riippuvuus.
Bändeistä pois ja opiskelemaan
Raitistumisen jälkeen Kinnunen teki edelleen musiikkia, mutta hän kertoo, että vuonna 2000 hän kyllästyi kiertämiseen ja soittamiseen. Hän halusi elämään jotain muutakin.
Sitten tuli iso päätös: hän lähti kahdesta bändistä ja suuntasi opiskelemaan päihdealaa. Ensin hän kävi kokeilemassa työtä yhdessä laitoksessa ja huomasi, että hänellä saattaisi olla siihen “lahjoja” – erityisesti ryhmänvetoon ja siihen, miten ihmisiä kohdataan.
– Mä sain semmosen ekaks oppisopimuspaikan. Ja sittenhän mulla olikin parinkymmenen vuoden opiskeluputki siinä töitten ohessa.
Opintojen lista kertoo, että kyse ei ollut “yhdestä koulutuksesta” vaan kokonaisesta toisesta urasta: päihdetyön ammattitutkinto, analyyttisen ryhmäpsykoterapian opintoja, musiikkiterapiaa, sosionomiopinnot, seksuaalineuvojaksi ja seksuaaliterapeutiksi kouluttautuminen, TR-ohjaus ja kaikkea tätä työn ohessa.
“Takahuoneessa ei leikitä sähköjunilla”
Nykyään Kinnunen tekee työtä pääosin yksilöasiakkaiden kanssa. Hänellä on vastaanotto Eiran sairaalassa, lisäksi oma klinikka (BM-klinikka) sekä etävastaanotto, joka mahdollistaa työn myös silloin, kun hän on matkoilla.
– Teamsin kautta pystyy ihan hyvin hoitoja tekemään.
Onko Kinnusen asiakkaissa muusikoita ja saman maailman ihmisiä. Vastaus on selvä.
– Mulla on käynyt paljon artisteja ja luovien alojen tyyppejä.
Ja kun kysytään, hakeutuvatko he hänen luokseen siksi, että hän tuntee sen maailman, Kinnunen myöntää vaikutuksen olevan ilmeinen: keikkaelämässä on omat erityispiirteensä, joita normihommissa ei ole. Hän tiivistää asian yhdellä lauseella, joka naurattaa ja osuu:
– Keikkatakahuoneessa ei leikitä sähköjunilla.
Kinnunen on ollut mukana myös laajemmin riippuvuusteemojen käsittelyssä: televisiosarjassa Korkki kiinni – vuosi ilman viinaa sekä Radio Helsingin ohjelmassa, jossa käytiin läpi erilaisia addiktioita.
– Kaikki mahdolliset addiktiot, mitä keksittiin.
Hän jakaa riippuvuudet kahteen pääkategoriaan: kemialliset ja toiminnalliset. Toiminnallisissa voi olla kaikkea seksiriippuvuudesta peli- ja työriippuvuuteen sekä urheiluaddiktioon. Erityisesti työaddiktio saa häneltä pienen sivalluksen: se on riippuvuuksista se, jota yhteiskunta usein jopa palkitsee.
– Sitähän arvostetaan kovasti, ihmiset saavat mieluusti raataa itsensä hautaan.
Rock jatkuu – mutta nyt eri kulmasta
Kinnusen tarina näyttää, ettei “sex, drugs & rock’n’roll” ole pelkkä slogan. Se voi olla myös lähtöpiste, josta voi nousta ja rakentaa toisenlaisen elämän – niin, että musiikki jää elämään, mutta päihteet eivät enää ohjaa valintoja.
Hänen kohdallaan rock ei kadonnut minnekään. Se on edelleen osa identiteettiä ja arkea. Mutta sen rinnalle on kasvanut toinen rooli: ihminen, joka tuntee riippuvuuksien maailman sisältä käsin ja osaa auttaa muita ulos samasta pyörteestä.
Maailma on Kinnusen sanoin “pysynyt edelleen” – mutta hän itse katsoo sitä nykyään kahdesta suunnasta. Yhdessä kädessä on rock’n’roll, toisessa keinot, joilla siitä voi selvitä hengissä.
Kinnunen tekee nykyään myös podcasteja. Niiden aiheet liikkuvat musiikin ympärillä, kuitenkin niin, että aina on joku muukin jenga mukana. Podcastit löytyvät täältä:
Loading ...
