Muuttoliikuntaa

Saatiin sitten Suomeenkin tällä viikolla ryhävalas. Mediassa se ristittiin Lotaksi. Olisi ristiäisissä varmaan saanut kasteenkin ellei olisi jo valmiiksi märkä.

Vaikka verkostoituminen on kovasti muotia, ei se liene ollut Lotta-paran mielessä kun se kahdesti jäi kiinni rysän päältä eli sotkeentui kalaverkkoihin.

Minne lie Lotta ollut matkalla, mutta Pohjanlahdelle sen luullakseni toi tyypillinen googlen karttavirhe. Todennäköisesti nuoreksi yksilöksi tunnistetun neitosen kohteena oli Karibianmeri, jossa ryhävalaiden on kuulemma tapana pitää demareiden Antti Rinteen peräänkuuluttamia lapsentekotalkoita.

Yhdestä valaasta ei sen ihmeempää riesaa liene ollut sen paremmin kalakannallemme kuin maahanmuuttoviranomaisillekaan. Toista maata ovat nuo lentävät paluumuuttajat, merimetsot.

Viime vuosisadan alussa Suomesta hävinnyt laji teki 90-luvulla täyskäännöksen, ja palasi paskomaan rannikkosaaristoa ja kiusaamaan kalastajia. Tätä nykyä lintuja on jo yli 25.000. Tiettävästi vain merikotkat ovat hyväksyneet tulokkaat, joiden tuoma ravintolisä on auttanut kotkakannan huimaan kasvukiitoon.

Nyt paluumuutan tekstini takaisin ryhävalas Lottaan ja sitä kautta sen serkkuihin, delfiineihin.

Ei Lotta mikään yksinäinen susi Suomen vesillä ollut, ryhävalashavaintoja on näillä vesillä tehty tälläkin vuosituhannella ainakin neljästi. Myös delfiinejä tänne tulee Tanskan salmien kautta melko säännöllisesti. Ainoat vakituiset lennätettiin Tampereen delfinaariosta toissa vuonna Kreikkaan. Varmaan se oli Suomen kontribuutio maan velkakierteeseen.

Ensimmäiset villidelfiinit bongasin toistakymmentä vuotta sitten Teneriffalla. Osallistuin maksulliselle valasretkelle, josta minulle ei kuitenkaan jäänyt kuin muistikuvia. Juuri kun reilun tunnin etsiskelyn jälkeen paattimme löysi delfiiniparven, loppui kamerani akusta virta. Totta kai samalla retkellä nähtiin myös valaita.

Uuden delfiiniretken tein toissakeväänä Fuengirolassa. Siitäkään ei minulla ole esittää kuvan kuvaa. Mukanani kyllä oli täyteen ladattu kamera ja vara-akku. Päivä oli sateinen ja tuuli vain yltyi mennessämme edemmäs merelle. Oppaamme keräsi meiltä reput ja laukut varmuuden vuoksi suojaan hyttiin, jotteivät ne aallokossa vahingossa luiskahtaisi mereen.

Keikutusta kesti taas toista tuntia ennen kuin ensimmäiset delfiinit ilmestyivät näkökenttään. Ja näkökenttään ne myös jäivät, koska en saanut nousta penkiltäni reppua ja kameraa hakemaan. Viksummillahan kamera roikkuikin kaulahihnassa. Se siitä retkestä.

Kolmannen delfiinihavaintoni tein viime kuussa niin ikään Fuengirolassa. Parven huomasi vaimoni – jota en koskaan ole saanut houkutelluksi merelle – asuntomme terassilta päiväkahvin aikaan. En edes yrittänyt kuvata otuksia kännykkäkameralla, sen verran oli etäisyyttä.

Taas on tyytyminen mukaviin muistikuviin. Niissähän on se hyvä puoli, että havainnon voi kasvattaa delfiineistä vaikka ryhävalaiksi tai kaskeloteiksi. Rajana ovat vain mielikuvitus ja kertojan härskiys sekä kuulijan herkkäuskoisuus.

Samaiselta terassilta on viimeisinkin muuttohavaintoni. Vähän ennen Vappua järjestivät satojen kurkien muodostamat aurat lentonäytöksen päämme yli kohti pohjoista. Viestitin havainnon oitis Kangasalan Sahalahdella asuvalle tuttavaparille, joiden talon takana olevilla pelloilla kymmenet kurjet tapaavat tankata syysmuuttoa valmistellessaan: – Ne tulee ny!

Jussi Tuominen

käsikirjoittaja

 

Mitä mieltä olit kirjoituksesta?
  • Mielenkiintoinen (3)
  • Erinomainen (2)
  • Hyödyllinen (1)
  • Tylsä (0)
  • Vanha uutinen (0)