Merja Mäkisalo-Ropponen: ”Sanna Marin suosi lähipiiriään”

Entinen kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen, 68, ei lähtenyt politiikkaan rakentamaan uraa vallan huipulla. Hän lähti mukaan, koska häntä pyydettiin. Lopulta sairaanhoitajan, opettajan ja kouluttajan taustasta nousi 12 vuoden eduskuntaura, jonka aikana hän ehti nähdä läheltä puoluepolitiikan sisäiset valtakamppailut, eduskunnan keskustelukulttuurin muutoksen, koronapandemian ja Suomen Nato-käänteen.

Helmikuussa ilmestynyt Sairaanhoitajan sydämellä kansanedustajan työssä ei ole Merja Mäkisalo-Ropposen mukaan paljastuskirja eikä juoruteos. Se on hänen oma tarinansa kansanedustajavuosista. Kirja näyttää, miltä politiikka tuntuu sisältäpäin ihmiselle, joka ei koskaan kokenut itseään varsinaiseksi ammattipoliitikoksi.

Vahingossa politiikkaan

Mäkisalo-Ropponen kertoo suoraan, ettei hän ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan edes tavoitellut läpimenoa.

– Mulla ei ollut minkäänlaista motiivia lähteä toisia hommia tekemään, hän sanoo.

Tuohon aikaan hän teki töitä freelancer-kouluttajana, kiersi ympäri Suomea työyhteisöissä ja viihtyi työssään. Ehdokkuus tuli puolueen ja oman ryhmän toiveesta. Ajatuksena oli, että sosiaali- ja terveysalan ammattilaisena hän voisi kerätä puolueelle ääniä.

Vaalityöhön ei kuitenkaan jäänyt juuri aikaa. Oma työkalenteri oli täynnä, eikä hän käynyt kuin kourallisessa vaalitilaisuuksia.

– En voinut pienessä mielessäkään kuvitella, että semmoisella vaalityöllä voisi tulla valituksi eduskuntaan.

Silti äänestäjät löysivät hänet. Mäkisalo-Ropponen arvioi, että taustalla olivat vuosien aikana rakennetut verkostot: työ opettajana, kouluttajana, kuntapolitiikassa ja erityisesti sosiaali- ja terveysalalla. Häntä tunnettiin ihmisenä, joka teki työnsä huolellisesti ja suhtautui asioihin vakavasti.

– Mie vaan aina oon tehny työni niin hyvin kuin on pystyny.

Sannalla oli se tietty oma porukka. Muut jäi helpommin ulkokehälle, hän suosi selvästi lähipiiriään.

Merja Mäkisalo-Ropponen

Kahdenlaisia kansanedustajia

Mäkisalo-Ropponen jakaa eduskunnan ihmiset karkeasti kahteen joukkoon. On niitä, jotka ovat rakentaneet tiensä politiikkaan järjestelmällisesti jo nuoruudesta lähtien, ja niitä, jotka tulevat mukaan muun työuran kautta.

– Jotkut ovat jo sieltä nuorisopolitiikasta asti suuntautuneet siihen, että politiikka on heidän työuransa.

Itse hän kokee kuuluneensa toiseen ryhmään.

– Politiikka oli minulle työkalu, jonka avulla voin sitä omaa osaamistani ja tietotaitoani viedä eteenpäin.

Hän ei arvota näitä kahta ryhmää jyrkästi vastakkain. Päinvastoin hän ajattelee, että politiikka tarvitsee molempia. Urapoliitikot tuntevat järjestelmän, sen kielen ja tavat. Asiantuntijataustaiset taas tuovat päätöksentekoon ymmärrystä siitä, miten asiat näkyvät tavallisten ihmisten elämässä.

– Jos siellä olisi ainoastaan urapoliitikkoja, se olisi vähän vaarallistakin. Mutta jos siellä ei olisi näitä kokeneita poliitikkoja, jotka tietää politiikan kielen ja toimintatavat, silloinkin päätöksenteko saattaisi hajaantua liikaa.

Tasapaino olisi hänen mielestään ihanteellinen. Käytännössä juuri tässä kohdin syntyi myös ongelma.

Asiantuntija ryhmän ulkokehällä

Mäkisalo-Ropponen puhuu kirjassaan harvinaisen avoimesti siitä, miten hänen suhteensa puolueen muihin toimijoihin muuttui vuosien mittaan. Hän koki, että juuri asiantuntijapoliitikon rooli teki hänestä ryhmässä helpommin sivuutettavan.

– Mä en ollut semmonen poliitikko-poliitikko.

Hän kertoo, että hänen vahva asiantuntijanäkökulmansa saattoi herättää ryhmässä epäilyä siitä, pysyykö hän varmasti poliittisessa linjassa. Vaikka hän korostaa seisseensä tärkeissä asioissa ryhmän takana, hän myös kyseenalaisti asioita ryhmän sisällä silloin, kun katsoi siihen olevan sisällölliset perusteet.

– Kun kyseenalaistin ihan oikeasti tiettyjä asioita, niin kyllä se varmaan aiheutti sen, että jätetään helpommin syrjään.

Mäkisalo-Ropponen ei kuitenkaan puhu katkeroituneena. Hän tekee selväksi, että kyse on hänen kokemuksestaan, hänen tavastaan nähdä työyhteisö ja valtakulttuuri.

– Haluan korostaa, että ne ovat minun kokemuksiani. Joku muu olisi kokenut tilanteet kenties ihan eri tavalla.

Klikit, leirit ja nimet

Kirjan kiinnostavinta antia on se, ettei Mäkisalo-Ropponen tyydy ympäripyöreyteen. Hän kertoo miettineensä pitkään, uskaltaako mainita nimiä lainkaan, mutta päätyi siihen, että ilman niitä oma tarina jäisi epämääräiseksi.

– Jos ryhdyn liiaksi sensuroimaan omaa tarinaani, kadotan silloin itseni siitä kirjasta.

Hän nostaa esiin muun muassa Antti Rinteen, Krista Kiurun ja Ilmari Nurmisen, kun puhuu siitä piiristä, jossa hän koki jääneensä asioissa ulkopuoliseksi. Hän ei väitä kirjoittavansa paljastuskirjaa, mutta haluaa näyttää, että politiikassa valta ei ole kasvotonta. Sillä on aina myös konkreettiset toimijat.

Samalla hän painottaa, ettei ilmiö ole sosialidemokraattien yksinoikeus.

– Tämähän ei ole vain sosialidemokraattisen puolueen tai ryhmän ongelma. Tämä on sitä kulttuuria, jota voisi muuttaa.

Mäkisalo-Ropponen kertoo saaneensa palautetta myös muiden puolueiden edustajilta. Viesti on ollut sama: ilmiö tunnistetaan laajasti.

Lindtmanin leiriin, halusi tai ei

Yksi kiinnostavimmista kohdista liittyy sosialidemokraattien sisäisiin asetelmiin Sanna Marinin ja Antti Lindtmanin ympärillä. Mäkisalo-Ropponen kertoo, että hän uskoi pitkään voivansa pysyä klikkien ulkopuolella.

– Kuvittelin aika pitkään, että voin toimia ulkopuolella klikkien.

Havahtuminen tuli vasta myöhemmin, kun puolueen sisäinen asetelma oli jo määritellyt hänet osaksi jotakin ryhmää.

– Meidän pääsihteeri sanoi minulle, että voi kuule Merja, kyllä sinä kuulut klikkiin. Ja mä olin, että ai, miten niin?

Mäkisalo-Ropponen koki, että hänet oli sijoitettu Lindtmanin leiriin jo ennen kuin hän itse oli asiaa kunnolla ajatellut. Lopulta hän sanoo myös ajatuksellisesti kallistuneensa Lindtmanin taakse.

Perustelu on hänen mukaansa yksinkertainen: Lindtman arvosti osaamista ja pyrki löytämään ihmisille heidän vahvuuksiaan vastaavia paikkoja. Marinissa hän taas näki vahvan poliittisen johtajan, mutta myös henkilön, jonka ympärille muodostui tiivis lähipiiri.

– Antti Lindtman halusi huomioida kaikkia ja hänellä oli kyky löytää jokaiselle paikalle se paras tyyppi.

Marinista hän sanoo kunnioittavasti, mutta selvästi.

– Sannalla oli se tietty oma porukka. Muut jäi helpommin ulkokehälle, hän suosi selvästi lähipiiriään.

Eduskunnan kulttuuri muuttui

Kirjassa Mäkisalo-Ropponen nostaa esiin kolme suurta muutosta eduskuntavuosiltaan: keskustelukulttuurin muutoksen, koronapandemian ja Suomen Nato-ratkaisun.

Ensimmäinen niistä on hänen mukaansa erityisen surullinen. Hän kertoo, että ensimmäisellä kaudellaan eduskunta tuntui sivistyneeltä työpaikalta. Vaikeistakin asioista väiteltiin, mutta riidan jälkeen voitiin mennä kahville ja jatkaa normaalisti. Myöhemmin tyyli muuttui. Sävy kärjistyi, puhe koveni ja epäasialliset heitot yleistyivät.

– Kolmannella kaudella oli jo sellaista keskustelua, että minun piti ihan lähteä salista pois.

Hänen tulkintansa on, että perussuomalaisten nousulla oli tähän selvä vaikutus.

– Kyllä se muuttui perussuomalaisten kasvun myötä. Ja sitten se lähti leviämään muihinkin puolueisiin.

Koronassa tehtiin virheitä

Koronapandemian hoidosta Mäkisalo-Ropponen antaa kokonaisuutena kohtuullisen hyvän arvosanan, mutta muistuttaa, ettei se tarkoita virheettömyyttä.

– Minun mielestäni se tuli hoidettua hyvin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö siinä tapahtunut virheitä.

Erityisen kriittinen hän on liian tiukoista rajoituksista ja siitä, miten vähän niiden inhimillisiä seurauksia ymmärrettiin esimerkiksi ikäihmisten kohdalla. Hän arvioi, että Krista Kiuru sivuutti asiantuntijalausuntoja ja ajoi omaa linjaansa liian määrätietoisesti.

– Asioita olisi voinut hoitaa toisin. Ei olisi tarvinnut näin ehdottomia kieltoja laittaa.

Hänen mukaansa seurauksena syntyi hoitovelkaa, kuntoutusvelkaa ja oppimisvelkaa, joiden vaikutukset näkyvät yhä.

Aurinkorannikko rauhoittaa

Nykyään Mäkisalo-Ropponen viettää aikaa myös Aurinkorannikolla. Eduskunnasta lähteminen ei ole vienyt politiikkaa pois hänen elämästään, mutta Espanja tarjoaa toisenlaisen rytmin. Siellä syntyi myös suuri osa kirjasta.

– Tämä on sellainen paikka, jossa voi tehdä asioita, joita ei sitten pysty tekemään siellä kokousten välissä.

Tarina vallasta, mutta myös työstä

Mäkisalo-Ropposen kirjassa kiinnostavinta ei lopulta ole yksittäinen nimi tai yksi puolueen sisäinen asetelma. Kiinnostavinta on se, miten rehellisesti hän puhuu vallasta työyhteisön ilmiönä. Eduskunta ei hänen puheessaan ole vain suuri kansallinen näyttämö, vaan myös työpaikka kaikkine inhimillisine jännitteineen.

Hän tuli politiikkaan asiantuntijana, ei vallan ammattilaisena. Juuri siksi hänen havaintonsa ovat teräviä. Ne kertovat, miten vaikeaa politiikassa voi olla pysyä omana itsenään, jos ei suostu täysin klikkien logiikkaan.

– Minusta ei tullut semmosta poliitikkoa.

Siinä lauseessa tiivistyy paljon. Ehkä juuri siksi hänen tarinansa kannattaa lukea. Se kertoo paitsi yhdestä kansanedustajasta myös siitä, miten suomalainen puoluepolitiikka toimii ja mitä se joskus tekee niille, jotka yrittävät tehdä työnsä ennen kaikkea asiantuntijuuden, eivät pelin, ehdoilla.

Kuuntele Merja Mäkisalo-Ropposen koko radio FugeFM haastattelu alta: