Talvi Aurinkorannikolla on tänä vuonna tuntunut poikkeuksellisen pitkältä – ei siksi, että elämä olisi tylsää, vaan siksi, että sää on ajoittain muistuttanut enemmän Pohjolaa kuin Välimeren rantaa. Sadetta, kosteaa kylmyyttä ja harmaita päiviä on riittänyt tavalla, jota harvoin täällä koetaan. Auringon valtakunnassa se tuntuu lähes petokselta.
Totta kai mittakaava on suhteellinen. Kun Suomessa paukkuvat pakkaset, autot käynnistyvät lohkolämmittimillä ja hengitys höyryää pakkasilmassa, täällä paleleminen kuulostaa lähinnä luksusongelmalta. Silti moni pohtii, onko tämä enää normaalia – vai katsommeko parhaillaan muutosta, jonka merkityksen ymmärrämme vasta myöhemmin. Tai ehkä kyse on vain yhdestä luvusta luonnon ikuisessa kausivaihtelussa.
Samaan aikaan flunssakausi on kiertänyt Aurinkorannikkoa tehokkaammin kuin kävelijät rantakadulla. Kahvilat, kauppakeskukset ja ravintolat täyttyvät yskästä ja niiskutuksesta. Välillä huomaan jopa ikävöiväni korona-ajan käsidesipulloja – en rajoituksia, vaan sitä, että ihmiset muistivat ajatella myös muita.
Onneksi talvi ei ole pelkkää harmautta. Karnevaalit tuovat väriä, musiikkia ja huumoria keskelle koleutta. Andalusia osaa juhlia säästä riippumatta ja muistuttaa, miksi tämä seutu tuntuu elävältä ympäri vuoden.
Ja sitten saapuvat suomalaiset hiihtolomalaiset. Fuengirola täyttyy tutusta kielestä, kärsivällisestä jonottamisesta ja loputtomasta sääpuheesta – nyt vain aurinkovarjojen alla. Moni pakenee talvea ja löytää vastassa Välimeren talven, jossa villatakki riittää ja terassikahvi tuntuu jo melkein kesältä.
Palaamme Aurinkorannikolle vuosi toisensa jälkeen. Ehkä emme pelkän auringon vuoksi, vaan siksi, että täällä talvikin on kevyempi kuin pohjoisen pimeys. Harmaatkin päivät tuntuvat valoisammilta, kahvikupit lämpimämmiltä ja arki aavistuksen helpommalta. Ja kun aurinko lopulta pilkistää pilvien välistä, muistaa jälleen, miksi tämä paikka vetää puoleensa.
Loading ...
