Olen aina viihtynyt ostoskeskuksissa. Málagan Plaza Mayor ja Marbellan La Cañada ovat olleet minulle kuin toisia olohuoneita – paikkoja, joissa voin viettää tuntikausia, väistellä ihmisiä ja ostaa turhia tavaroita ilman katumusta. Olen syönyt lähes kaikissa niiden ravintoloissa ja opetellut osan menuista ulkoa. Ostarielämän helppous ja virikeähky ovat viehättäneet minua aina. Mutta nyt olen alkanut ajatella toisin.
Viime viikolla ajauduin sattumalta Málagan keskustan El Corte Inglésin parkkihalliin. En ollut pysäköinyt sinne vuosiin. Oma luottopaikkani on ollut sympaattinen Aparcamiento Camas – tuo pieni parkkitaideteos Plaza Enrique García-Herreran alla, lähellä kauppahallia ja Calle Lariosta. Mutta nyt kohtalo ohjasi minut takaisin vanhaan suuruuteen.
S1-tasolta nousin liukuportaita pitkin tavarataloon. Vannoutuneena Mercadona-fanina vilkaisin ruokapuolta, ja se näytti taivaalliselta. Laaja valikoima, valaistus kuin elokuvassa ja juustot, jotka suorastaan poseerasivat vitriineissä. Olo oli kuin Stockan Herkussa ennen digitalisaatiota. Siinä hetkessä tunsin itseni oman elämäni turistiksi.
Turistin nälkä kasvoi. Kuljin hajuvesiosaston punaisia mattoja pitkin yläkerroksiin, joissa vaatteet, laukut ja astiat oli aseteltu kuin taidenäyttelyn installaatioiksi. Katselin kaikkea – kosketin, hypistelin ja ihmettelin. En etsinyt mitään erityistä, halusin vain saada sen tunteen, kun ympärillä on jotakin todellista. Tajusin, ettei yksikään nettikauppa kykene siihen. Elämän ei tarvitse olla helppoa, välkkyvää eikä halpaa. Ainakaan koko ajan.
Uskon fyysisen maailman paluuseen. Digitaalinen AI-todellisuus on kätevää, mutta todellinen elämä eletään yhä kaikilla aisteilla. Vietin seuraavat kaksi tuntia El Corte Inglésissä kuin museossa: katsellen, kuunnellen, koskettaen ja haistellen kaikkea, mitä maailma tarjosi. Sitä ei voi tehdä netissä, vaikka päässä olisi uusimmat tekoälylasit ja kännykässä vilkkuisi Digi-Premium-VIP-tilaus.
Loading ...
