Muuan tuntemani kovan luokan penkkiurheilija ei näe malkaa oman joukkueensa silmässä. Ei ole koskaan sellaista suosikkiensa tappiota, joka ei johtuisi tuomarin kyvyttömyydestä tai puolueellisuudesta. Jostain tuntemattomasta syystä ”näin on aina ollut” ja ”meitä on aina vihattu”. Tämä muuten niin tasapainoinen ja järkevä kaveri tuntuu vilpittömästi uskovan jopa vuosikymmenien kestoiseen salaliittoon omia suosikkejaan vastaan.
Sama ilmiö näyttää iskevän silmille sosiaalista mediaa sekä paikallislehdistöä seuratessa. Kun ”omat pojat” voittavat se on pelistrategian, taistelutahdon, henkilökohtaisten onnistumisten tai muun sen sellaisten omien ansioiden kautta saavutettua ansaittua palkintoa. Mutta annas olla, häviön tullessa syypää on useimmiten väärin toiminut ja/tai virheitä tehnyt tuomari.
Mokia toki sattuu, tuomaritkin ovat vain ihmisiä. Mutta näin VAR:n aikakaudella oikeusmurhat ovat entistä harvinaisempia ja nekin jakaantuvat pitkällä aikavälillä suurin piirtein tasan per joukkue.
Tuomarien syyttäminen ei ole mielestäni pelkästään älyllisesti ajanhukkaa, vaan se syö tilaa paljon mielenkiintoisemmalta pohdinnalta. Miksi ei pärjätty pienistä vastoinkäymisistä huolimatta? Mitä vastustaja teki paremmin? Kuinka paljon oli pelin lopputuloksessa sijaa onnelle suhteessa kenttäkokoonpanoihin ja strategisiin valintoihin?
Puhutaan kuinka ”hyvällä maalivahdilla on onnikin puolellaan”. Yhtä lailla voisi odottaa hyvän joukkueen voittavan vastoinkäymisistä huolimatta. Pitää suoriutua riittävän mallikkaasti, jotta ei tolppalaukaus tai tuomarin tulkintavirhe jäisi turhaan kaivelemaan. Oikeudenjakajat joutuvat liian usein sylkykupeiksi sen sijaan että yritettäisiin etsiä korjattavaa omasta toiminnasta.
Loading ...
