On tämä ollut erikoista aikaa viimeiset viikot. Tuolla kun liikkuu niin näyttää siltä että kaikki omistavat jonkun meikäläisen lajitoverin. Normaalisti homma menee niin että meitä kävelytetään ja lenkitetään. Nyt asia onkin aivan toisin päin, me ihmisen parhaat ystävät kävelytetään ja lenkitetään ihmisiä. Asemamme on noussut arvoasteikolla, ainakin omallani melkoisesti.
Ongelmana on vain lenkkien lyhyys, eikä vapaana riehumista vuorilla voi ajatellakaan. Tuleeko tässä tehtyä ”jutilat” kun tuo ruokahalu vaan pysyy entisellään. Lisäksi molemmat huollettavat ovat koko ajan rapsutteluetäisyydellä, eli tulee siltäkin puolelta makeaa mahan täydeltä.
Ihmiset ovat kuin niitä tsompeja jotka kulkevat sanomatta mitään, vakavan näköisinä valkoinen suoja suun edessä. Hyvä niin, koska koiramaailmassa pidämme hampaiden näkymistä irvistelynä. Eniten tässä kuitenkin korpeaa ravintoloiden kiinnilaittaminen. Paseolta ei enää leiju ruokien hajuja kuonoon, enkä saa enää Kukon kokkien makupaloja, vaikka holhokeilleni tuodaan sapuskaa sieltä.
Yhden ihmisen sanan olen oppinut lisää laajaan sanavarastooni, korona. Se toistuu kotona ja telkkarista jatkuvasti. Ilmeisesti sillä on joku vaikutus näihin muutoksiin, en oikein jaksa ymmärtää tätä touhua. Toivottavasti palataan pian normaaliin päiväjärjestykseen ja huomioidaan meidän nelijalkaisten osuus kansalaisten mielenterveyden ja fyysisen kunnon ylläpitäjänä vaikka ylimääräisenä luujakona. Ei se patsaskaan huono idea olisi.
Päivä kerrallaan tässä mennään, toivottavasti päästään Pyytjärven lenkille ja tuttuja karvakuonoja tapaamaan. Hau hau!
Valle-koira
Loading ...
