On olemassa kysymys, joka pulpahtelee pintaan tasaisin väliajoin – erityisesti niiden suusta, jotka eivät ole koskaan käyneet Fuengirolassa: “Ettekö te muuta paikkaa keksineet”
Kysymys esitetään usein sävyllä, jossa yhdistyvät vilpitön uteliaisuus ja hienoinen paheksunta. Ikään kuin Fuengirola olisi lomailun pikaruokaketju – helppo, tuttu ja siksi automaattisesti vähän epäilyttävä ja hieman nolokin.
Mutta mitä pahaa siinä oikeastaan on?
Entä jos Fuengirolaa ajattelisi samalla tavalla kuin Mäntyharjua, Hankoa tai Leviä? Ei kohteena, joka pitää kokea kerran, vaan paikkana, johon palataan. Yhä uudelleen.
Mökkipaikkakunnissa on oma logiikkansa. Niihin ei matkusteta suorittamaan, vaan palaamaan. Tuttu kahvila, sama kävelyreitti, ehkä jopa samat kasvot vuodesta toiseen. Ja silti – tai juuri siksi – ne tuntuvat joka kerta vähän paremmilta.
Fuengirola toimii monelle juuri näin. Se ei ole pako arjesta, vaan kevyempi versio siitä. Sellainen, jossa asiat sujuvat, ihmiset ovat helpommin lähestyttäviä ja valo tekee tehtävänsä – erityisesti silloin, kun kotona alkaa se kuuluisa mörkökausi.
On helppo vähätellä paikkaa, jossa kaikki on vaivatonta. Missä ei tarvitse arpoa ruokalistaa tai miettiä, ymmärtääkö kukaan, jos pyytää apua. Mutta eikö lomassa – ja joskus elämässä muutenkin – ole kyse siitä, että kaikki ei ole koko ajan vaikeaa?
Fuengirolassa on myös jotain, mikä jää usein sanomatta: aktiivisuus ja ilo. Siellä liikutaan, tavataan ihmisiä, harrastetaan, aloitetaan uudelleen. Monelle se ei ole paikka, jossa elämä hidastuu, vaan paikka, jossa se lähtee taas liikkeelle.
Kriitikot puhuvat “suomalaiskuplasta”. Ja totta – sellainen siellä on. Mutta ehkä sitä voisi ajatella myös toisin: yhteisönä. Paikkana, jossa on helppo tulla mukaan, vaikka ei tuntisi ketään.
On myös rehellistä myöntää, että kaikki eivät etsi lomiltaan autenttisuutta isolla A. Kaikki eivät halua eksyä, hämmentyä tai haastaa itseään joka käänteessä. Joskus riittää, että löytää paikan, johon on kiva tulla.
Fuengirola ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on. Se ei piilottele turistisuuttaan eikä pyydä anteeksi helppouttaan. Ehkä juuri siinä on sen viehätys – ja samalla syy, miksi sitä on niin helppo kritisoida.
Mutta ehkä meidän pitäisi kysyä toisin päin: miksi paikan pitäisi olla vaikea tai erilainen, jotta se olisi arvokas?
Jos joku löytää Fuengirolasta oman “mökkipaikkakuntansa” auringossa – paikan, jossa on hyvä olla ja johon tekee mieli palata – onko se todella huono asia?
Ja lopulta aika yksinkertainen kysymys:
Kummassa sinä mieluummin vietät mörkökautta – mökin sohvalla pimeän metsän keskellä tapaamatta ketään vai valossa ja lämmössä, aktiivisena ja iloisena?
Ehkä pahinta Fuengirolassa onkin se, että vastaus on monelle yllättävän selvä. Ainakin heille, jotka talvehtivat Fuengirolassa ja heille, jotka palaavat vuosi vuoden jälkeen aina uudestaan. Lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi.
Loading ...
