Haluaisitko viettää elämäsi viimeiset viikot yksin eristettynä valkoisessa kuutiossa – huoneessa, jossa seuranasi on vuode, tuoli ja pöytä? Taulu seinällä. Ymmärtämättä oikein mitä ympärillä tapahtuu ja miksi. Ei ketään edes kaukaisesti tuttua kasvoa koskaan katsomassa ja kädestä pitämässä. Outo suljettu miljöö; missä olen?
Isäni kuoli viikko sitten. Hoitokodissa, yksin, ysikymppisenä ja eristettynä.
Toki hyvän ja antoisan elämän eläneenä. Mutta olivatko viimeiset viikot millään lailla ansaitut, inhimilliset tai oikeutetut?
Kolmikymppinen, nelikymppinen tai viisikymppinen ei tiedä miltä vanhuus tuntuu. Kuusikymppisenä saat aavistuksen tulevasta, seitsemänkymppisenä tiedostat elämän rajallisuuden ja viimeistään ysikymppisenä tiedät missä mennään: elämä ei ole ikuista.
Koronavirus eristi iäkkäät, kokeneet ja tietävät seurastamme. Kolmikymppisten päätös ysikymppisiltä kysymättä. Tarkoitus on hyvä, mutta voiko ketään eristää hengiltä lupaa kysymättä? Onko parempi elää mahdollisimman pitkään vai laatuaikaa lyhyemmälti?
Muistisairaus, omaishoitaja, intervallihoito ja hoitolaitos. Niinhän se menee. ”Turvattu vanhuus”, jossa lähiomaiselta revitään viimeinenkin veripisara. Samalla talouspuolella pidetään huolta, että viimeinenkin säästetty euro on viety hoitokustannuksiin. Sama oletko rikas vai köyhä. Demokratia toimii; kaikki saavat saman hoidon ja muut korjaavat säästöt. Olet yksin ja eristyksissä. Muut päättävät. Sakaalien kaatopaikka; kaikki viedään eikä mitään jää.
Koronavirus on vaarallinen vanhuksille, monisairaille ja ylipainoisille. Asian voi helposti tarkistaa esim. Ruotsin koronatilanteesta (Folkhälsomyndigheten). 85% kuolleista on yli 70-vuotiaita ja näistä lähes puolet ikäryhmässä 80-90 vuotta. Suomessa keski-ikä on 84 vuotta. On oleellista, että tässäkin ryhmässä vaarassa ovat monisairaat, joilla pumppu toimii vahvasti lääkittynä, verenpaineet hipovat taivaita ja aineenvaihduntakin reistailee.
Lehdistö on pitänyt huolta, että koronavirus täyttää kaikki sivut ja kaikkien mielen. Asiaa tehostetaan taustasta irrotetuilla kohujutuilla – pelottelun maksimointia. Raatokärpäsjournalismiin kuuluu revitellä harvinaisilla yksittäistapauksilla, joissa asiat eivät ole menneet putkeen tai kaivaudutaan koronapotilaan nahan alle ja mietitään miltä nyt tuntuu. Säikähtänyt kansa kaivautuu syvemmälle poteroihinsa ja kaikki pysähtyy. Hidastaminen oli välttämätöntä, mutta täysi stoppi on tappava.
Maailma on muotoiltu siten, että liike on välttämätöntä. Talouden on pyörittävä ja pyörittämiseen tarvitaan meitä jokaista. Myös yli seitsemänkymppisiä. Suomessa yhden seisovan viikon on arvioitu maksavan 1.200.000.000 euroa. Arvioiden mukaan pandemia voi kestää yli sata viikkoa. Kenen kukkaro kestää?
Vertailun vuoksi: maaliskuun alusta korona on nujertanut Suomessa 240 henkeä. Samaan aikaan vajaa 10.000 henkeä on kuollut muihin tauteihin, sairauksiin tai onnettomuuksiin. Heistä emme tiedä enempää.
Miten paikalleen jässähtänyt yhteiskunta saadaan liikkeelle? Jo koulujen avaamisesta on syntynyt ongelma: näyttäisi, että koronafobian vaivaamat opettajat eivät uskaltaudu työpaikalleen kohdatakseen lapset ja nuoret. Jos homma tökkii opettajille niin mitä kaikkea mahtaa olla edessä?
On tabu keskustella terveydestä ja rahasta. Onneksi kansanedustaja Osmo Soininvaara avasi keskustelun: kaikella on hintansa ja rahasta on jatkuva puute. Koronavirus on tullut jäädäkseen. Makaamalla bunkkereissamme emme virusta voita, mutta yhteiskuntamme ja taloutemme tuhoamme. Tuhon hinta on vielä suurempi kuin viruksen aiheuttama sairaus. Ongelma ei myöskään ole vain taloudellinen; myös sosiaaliset ja henkiset ongelmat räjähtävät käsiin.
Lääkärinä en ole koskaan kieltäytynyt hoitamasta potilasta, joka on ruhjoutunut, verta vuotava, viruksen tai bakteerin murjoma tai muutoin epämuotoinen. Asia ei ole edes juolahtanut mieleeni. Niinpä ihmettelen miksi nyt olisi toisin? Hoidan potilaita kuten ennenkin, käsidesiä kuluu kuten aikaisemminkin ja maskit säästän leikkaussaliin. Hallituksen hidastuspolitiikka on onnistunut hyvin, mutta asia ei ole loppuun käsitelty. Kuitenkin toivoisin, että lehtien mustat koronalistat ja -jutut eivät aloittaisi päivääni ja värjäisi sitä toivottomuudella.
Niin ja isäni? Olisin toivonut hänelle ansaitsemansa viimeiset viikot, puolisoaan, lapsiaan, lapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsiaan tavaten. Ehkä pari viikkoa lyhyempään eläen, mutta elämästä enemmän nauttien. Uskon, että tämä olisi ollut myös hänen toiveensa, jos sitä olisi joku kysynyt. Isäni oli kaiken kokenut syöpälääkäri, joka noudatti yksinkertaista periaatetta: hoito ei saa olla pahempi kuin tauti. Ymmärrys, jonka opin häneltä jo ensimmäisenä apulaislääkärikesänä. On myös mahdollista, että elinviikkoja olisi ollut enemmän ilman yksinäisyyteen muuraamista?
Kiitän hoitoon osallistuneita, he tekivät sen minkä systeemi salli.
Asko Salmi
Lääkäri
Sairaala KL
Loading ...
