Kun aika on

Täällä sitä hyisissä Rauman puskissa haistellaan ja maistellaan. Lenkit ovat jääneet jonkun verran lyhyemmiksi kuin kesäiset metsäreissut. Enää ei huoltajat päästä meikäläistä vapaana juoksentelemaan, koska pelkäävät aistieni niin paljon huonontuneen, ettei paluusta ole varmuutta.

Totta se kuitenkin on, elämä on muuttunut hiljaiseksi eikä kutsut ja komennot enää tavoita korviani. Oli kiva totella käskyjä ja näyttää mitä haluan tehdä ja mitä osaan. On tullut hyvin epävarma ja huolestuttava olo, kun ei tiedä mitä tekisi. Olisi opeteltava kuurojen koirien kieli käsimerkeillä ja kehon kielellä, sekin kyllä tuntuu vaikealta tässä iässä. Asia olisi eri jos olisin syntynyt kuurona, silloin olisi vielä innokas oppimaan tämän elekielen.

Ei ne ongelmat vielä tähän loppuneet. Elekieli vaatii kohtuullisen hyvän näön ja nyt sekin on alkanut minulla huononemaan, kaihia pukkaa himmentäen näkökykyäni. Ketut, oravat ja rusakot saavat nyt olla minulta rauhassa, vaikka fyysinen kuntoni on vielä erinomainen. Pienetkin rapsahdukset olivat kuin syömään käsky…voi niitä aikoja.

En oikeastaan tiedä mitä emäntäni ja isäntäni ajattelevat tilanteestani, vaistoan kyllä heidän huolestumisensa, kun kaikki tämä on tapahtunut niin nopeasti. Lääkärin pakeilla on käyty, eikä mitään ihmeellistä löytynyt. Vanhuus se vaivaa, pitäiskö jo alkaa itselle kuoppaa kaivaa? Edessä olisi vielä se Fugen reissu, olisi ollut mukavaa käydä vielä moikkaamassa hienoja ihmisiä ja kivoja karvakuonokavereita viimeisen kerran.

Meidän koirien pitäisi saada elää hyvää koiran elämää. Missä se raja sitten kulkee? Isännillä on siinä suuri vastuu, rajan vetämisellä.

Kiitos rapsutuksista ja lempeistä lauseista vuosien varrella.

Valle

Jaa artikkeli:

Mainos
Jatka lukemista
Mainos
Viikon kysymys

Paljonko käytät rahaa joululahjoihin?

View Results

Loading ... Loading ...