Nato-skeptisyyttä ei sallita

Suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ei oikein näytä kuuluvan se, että valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä kunnioitettaisiin ja keskustelu pysyisi asioissa, ei henkilöissä.

Ne, jotka suhtautuvat Natoon kielteisesti tai kriittisesti, leimataan helposti Venäjän myötäilijöiksi tai suomettumisaikaan kiinni jääneiksi.

Suorastaan huvittavalta tuntuu, että esimerkiksi Erkki Tuomiojan turvallisuuspoliittisia lausuntoja kommentoitaessa pureudutaan henkilöön. Mitä Tuomioja on joskus ollut, miten hän vastusti jo EEC:n vapaakauppasopimusta ja suhtautui kielteisesti Natoon ja Yhdysvaltoihin.

Saman suuntaista on suhtautuminen presidentti Tarja Haloseen. Hänen Venäjä-sympatioitaan kaivetaan esiin, Putinin kanssakin hän hengaili ja ties mitä. Kissakin on Venäjältä saatu.

Kaksikon asialliset ja perustellut kommentit muuttuneesta tilanteesta ja sen vaatimista ratkaisuista, jäävät huutelun alle.

Myös vasemmistoliiton monet kansanedustajat ovat ilmaisseet ihan asiallisesti huolensa liittoutumisen tuomista riskeistä. Miten reagoi Venäjä, mihin liittoutuminen sitouttaa meidät, pitääkö poikiamme lähettää rajojen ulkopuolelle sotimaan jne.

Tätä keskustelua pitäisi käydä ilman leimakirveen heiluttelua.

Suomi kuuluu länsimaisten demokraattisten valtioiden joukkoon, joille keskeisiä arvoja ovat mieliteiden ilmaisemisen vapaus, eri mielipiteiden kunnioittaminen ja ymmärtäminen osaksi moniarvoista yhteiskuntaa.

Suomalainen yhteiskunnallinen ilmapiiri vapautui, kun Neuvostoliitto hajosi ja itäisen Euroopan maat itsenäistyivät. Sitä ennen Suomessa vaalittiin ystävällisiä suhteita itänaapuriin tavalla, joka ei täyttänyt kaikilta osin länsimaisen, itsenäisen valtion tunnuspiirteitä.

Kritiikki itänaapuria kohtaan leimattiin neuvostovihamieliseksi ja ulkopoliittisen linjamme vastaiseksi. Jopa toimittajien ammattijärjestö ilmoitti, että sen jäsenet toimivat YYA-sopimuksen hengessä ja vaalivat hyviä neuvostosuhteita.

Nato-kysymyksessä on nyt vähän samoja piirteitä. Esimerkiksi SDP:ssä ei käydä julkista keskustelua kansanedustajien kesken, vaan varotaan sanomasta omaa mielipidettä. Ulos tullaan yhteisellä esityksellä rivit suorina. Etenkin liittoutumisen vastaiset mielipiteet ovat pannassa.

Vähän sama tilanne on keskustassa. Miksi ei sallita vapaata mielipiteen ilmaisua ja keskustelua laidasta laitaan. Se vapauttaisi myös kansalaisia keskustelemaan asiasisällöistä, eikä vaan heiluttamalla somessa leimakirveitä.

Suomessa keskustelu Venäjästä on kääntynyt 180 asetetta. Asiaan kuuluu arvostella maan johdon toimia ilman pidäkkeitä. Järkyttävät ja oikeudettomat toimet Ukrainassa tunnustavat kaikki ja myös sanovat sen painokkaasti.

Johdonmukaisena seurauksena Suomi hakee turvaa uuteen tilanteeseen. Ja tuon haun päätepiste on Nato.

Se on laajan enemmistön mielestä paras ratkaisu, riskitkin huomioon ottaen. Eri mieltäkin saa olla ja se tulee Suomessa muistaa etenkin, kun liittoutumisen tuomasta suojasta ja riskeistä puhutaan.

Itselläni ei ole pätevyyttä arvioida liittoutumisen hyötyjä ja haittoja. Siksi käyn äänestämässä ja luotan edustukselliseen demokratiaan ja valittuihin päättäjiin.

Julkisen keskustelun ja mediatietojen pohjalta oma kantani on, että Nato-jäsenyys toisi parhaan turvan.

Kantani ei ole hiukkaakaan ideologinen, vaan puhtaan pragmaattinen.

Jaa artikkeli:

Artikkelin kirjoittaja

Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta media-alalla toiminut lehdistöneuvos.
Mainos
Mainos
Jatka lukemista
Mainos
Viikon kysymys

Huolestuttaako sähkön hinnan nousu?

View Results

Loading ... Loading ...
Mainos