Palkkakoordinaatiota tarvitaan

Suomessa on siirrytty yhä enemmän liitto- ja jopa yrityskohtaiseen sopimiseen.

Samalla palkkakoordinaatio on käynyt yhä vaikeammaksi, jopa mahdottomaksi. Se on merkinnyt Ruotsista kopioidun Suomen mallin romuttumista eli sitä, että vientialat määrittelisivät palkankorotusten katon.

Esimerkistä käy kunta-alan palkkaohjelma, jossa palkat nousevat viiden vuoden aikana viisi prosenttia enemmän kuin palkat keskimäärin.

Hoitajaliitot jäivät tuon sopimuksen ulkopuolelle. Nyt SuPer ja Tehy vaativat vähintään samaa, jopa enemmän. Työtaisteluna käytetään hoitajien joukkoirtisanomisia, joka on järein mahdollinen toimi.

Jo nyt voi ennustaa, että korotusvaatimukset lähtevät laukalle kautta linjan. Valtiovarainministeri Annika Saarikon vetoomukset maltillisista korotuksista kaikuivat kuuroille korville. Niin työtekijä- kuin työnantajapuolellakin tyrmättiin myös Saarikon ehdotus verolaesta, jos korotukset pysyvät kurissa.

Kun inflaation laukkaa kahdeksassa prosentissa ja asuntolainojen korko on kaksinkertaistunut, löytyy korotusvaatimuksille toki katetta.

Kansantaloudellisesti yhtälö on äärimmäisen vahingollinen. Kovat korotukset jatkavat inflaatiokierrettä ja uhkaavat muodostua itseään ruokkivakaksi automaatiksi.

Suomen työmarkkinat ovat olleet pahasti sekaisin sen jälkeen, kun vanha järjestelmä romutettiin. Keskitetyissä ratkaisuissa keskusjärjestöt hahmottelivat sopimusraamit, joissa arvioitiin ostovoiman kehitystä, kilpailukykyä ja inflaatiota. Sen pohjalta tehtiin kokonaistalouden kannalta edullisin ratkaisu.

Kankeassa järjestelmässä oli puutteensa, mutta se toi talouteemme ennustettavuutta, vahvisti sopimisen kulttuuria eli yhteisen näkemyksen hakemista vaikeissakin tilanteissa. Ajan myötä sopimukseen saatiin myös alakohtaisia joustoja ja paikallisesti sovittavia palkkaeriä.

Miksei tällä tiellä voitu jatkaa ja kehittää keskitettyä järjestelmää kaikkien osapuolten hyödyksi?

Näin kävi esimerkiksi 1990-luvulla, kun etsittiin eväitä lamasta nousemiseen. Silloin sinipunahallitus yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa sopi kahden vaalikauden aikana ohjelman, jossa lähes ilman lakkoja päästiin sopimaan nollakorotuksista. Pääpaino oli kilpailukyvyn kohentamisessa ja uuteen panostamisessa. Suomi käytti bruttokansantuotteestaan tuotekehitykseen ja tutkimukseen enemmän rahaa kuin yksikään muu länsimaa.

Suomen talous kasvoi 4-5 prosentin vauhtia ja nousi maailman kilpailukykyisemmäksi maaksi.

Mitä järjestelmässä oli niin peruuttamattoman huonoa, että se piti hylätä ja mennä nykyiseen, jossa vaaditaan palkkakoordinaatiota ilman koordinaatiotyökaluja?

Kuka nykytilanteessa kantaa vastuun kilpailukyvystä? Tai pitäisikö kysyä, kuka voi kantaa. Hajautetussa työehtojen sopimisessa sellaista instanssia ei ole.

Alat ja yritykset neuvottelevat sopimuksia omista lähtökohdistaan. Työmarkkinat ovat nyt aidosti työmarkkinat. Neuvotteluvoima ratkaisee. Jos on vahva järjestäytymisaste ja vielä työvoimapula, vaatimukset kasvavat ja on lopulta pakko maksaa.

Esimerkiksi kunnat velkaantuvat yhä lisää, mutta silti on maksettava viisi vuotta yli yleisen tason meneviä korotuksia.

Miten käy rakentamisessa ja teknologiateollisuudessa? Pulaa tekijöistä on sielläkin, ja sen mukaisia ovat tulevat korotusvaatimukset. Neuvottelutilanteessa vedotaan vielä siihen, miten oman alan palkat ovat jääneet muista jälkeen.

Työtaisteluilla, työsuluilla ja muilla ratkaisujen vauhdittamisilla tulehdutetaan neuvotteluilmapiiri. Työtaistelujen pitkittyessä osapuolet ajautuvat omiin poteroihinsa, joista valtakunnallinen työriitojen sovittelija yrittää houkutella osapuolia pois.

Korpilammen tai Talvisodan hengestä ei ole jäljellä kuin kunniakas historia!

Jaa artikkeli:

Artikkelin kirjoittaja

Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta median palveluksessa toiminut lehdistöneuvos.
Mainos
Mainos
Jatka lukemista
Mainos
Viikon kysymys

Jos eduskuntavaalit pidettäisiin nyt, minkä puolueen ehdokasta äänestäisit?

View Results

Loading ... Loading ...
Mainos