Suomen palkkamalli ja vaatimukset ristiriidassa

Julkisten alojen palkkavaatimukset työtaisteluineen aiheuttivat työnantajapuolella kauhun väristyä.

Reilusti yli yleisen tason yltäviä korotusvaatimuksia pidettiin kohtuuttomina. Samalla moitittiin niin sanotun Suomen mallin romuttamisesta.

Suomen mallin keskeinen ajatus lähtee siitä, että vientialat määrittävät korotustason, jonka yli muut alat eivät saa mennä.

Ennen tämä malli saatiin aikaan niin, että työmarkkinoiden keskusjärjestöt ja valtiovallan edustajat istuivat saman pöydän ääreen.

Pohdittavaksi tuli kilpailukyky, inflaation torjunta, työllisyys ja ostovoima.

Pyrkimyksenä oli kokonaisratkaisu, jossa viime kädessä veronalennuksilla voideltiin sopu. Kompromississa kaikki voittivat vain vähän.

Nyt tämä jäykäksi moitittu malli on haudattu, ja tupo sanana yhtä kielletty kuin sota Venäjällä.

Jäykkä ja kankea malli se oli ja korporaatioiden valta korostui parlamentarismin kustannuksella.

Tulokset olivat kuitenkin kohtalaisia. Hyvää oli myös se, että malli synnytti eri osapuolten halun ymmärtää vastapuolen ajatuksia ja tarkoitusperiä. Se oli konsensusta.

Huonomminkin olisi voitu toimia.

Nyt elämme hyvin erikoista aikaa. Inflaatio laukkaa ja korot ovat nousussa. Hyvä kysymys on se, miten Suomi kansankuntana vastaa tapahtuneeseen niin, että selviäisimme mahdollisimman vähin vaurioin.

Jos palkansaajajärjestöt nyt vaativat syksyllä korotuksia, jotka edes osittain kompensoisivat inflaation nostamia hintoja, merkitsee se inflaation edelleen kiihtymistä ja kierre olisi valmis.

Miten hillitä korotusvaatimuksia, kun samaan aikaan vaaditaan sopimusten tekoa yhä enemmän yritys- tai ainakin alakohtaiseksi. Kun neuvottelut on irrotettu laajemmasta viitekehyksestään, ei työntekijäpuolen edustajilla juuri ole muuta tehtävää kuin vaatia mahdollisimman suuria nimelliskorotuksia.

Eri aikaan päättyville sadoille sopimuksille, joista osa on vielä yrityskohtaisia, jopa henkilökohtaisia, on perin vaikea edes vetää niin sanottua yleistä linjaa, johon vedota.

Valtiovarainministeri Annika Saarikko (kesk.) väläytti tuloveron alennuksia, jos palkankorotukset pysyvät maltillisina.

Mistä maltti mitataan, jos sopimukset päätyvät eri aikaan ja ovat eri tasoisia aloista ja yrityksistä riippuen. Yleinen linja on nykymallilla katoamassa.

Olisikohan sittenkin parasta istua alas laajalla päättäjäjoukolla pohtimaan, mikä olisi tälle kansalle nyt parasta.

Voittajia olisi todennäköisesti vähän, mutta myös häviäjiä. Se olisi sittenkin parasta kokonaisuuden kannalta.

Meillä on hoettu väsymiseen asti sitä, miten työpaikoilla tiedetään parhaiten, mitä voidaan ja mitä on varaa maksaa.

Kaunis ajatus, mutta pelkkä toive. Neuvotteluvoima ja alan tilanne lopulta ratkaisevat. Kun esimerkiksi terveydenhoito- ja hoiva-alalla on vahva järjestäytymisaste ja tekijöistä pula, liitot käyttävät tilannetta armotta hyväkseen. Ei siinä yleinen linja tai Suomen malli paljon paina.

Sen nähtiin keväällä ja alkukesästä.

Työvoimapula leviää lähes alalle kuin alalle kulovalkean tavoin. Se antaa myös muille aloille mahdollisuuden vaatia korotuksia, jotka talouden kokonaistilanteeseen sopivat äärettömän huonosti.

Kenen on vastuu, kun neuvottelijat tekevät vain työtään eli pitävät jäsentensä puolta.

Joku tolkku villiksi äityvään tilanteeseen pitäisi tulla ja koota kasaan sopimusyhteiskunnan rippeet.

Jaa artikkeli:

Artikkelin kirjoittaja

Pauli Uusi-Kilponen
Kirjoittaja on yli 40 vuotta media-alalla toiminut lehdistöneuvos.
Mainos
Mainos
Jatka lukemista
Mainos
Viikon kysymys

Mikä on paras kesäjuoma?

View Results

Loading ... Loading ...
Mainos